Neilikka
“Älä jätä lasta makaamaan,
Yksin tähän kylmään maailmaan”
“Emme me voi pitää häntä. Ei meillä ole varaa”, isä sanoi äidille ja katsoi pientä kehdossa makaavaa tyttölasta. “Ei meidän rahamme riitä. Meidän on luovuttava hänestä kokonaan”, isä jatkoi ja äiti käänsi katseensa muutaman päivän vanhaan tyttäreensä. “Kai se niin on”, hän sanoi huokaisten ja käänsi katseensa ulkoilmaan. “Rahamme eivät riitä siihen, että voisimme viedä hänet lähimpään lastenkotiin. Meidän on hylättävä hänet hankeen”, isä sanoi päättäväisesti ja nosti tyttärensä kehdosta. “Meidän on pakko tehdä se”, isä jatkoi kuiskaten ja katsoi samalla vaimonsa vuolaasti valuvia kyyneleitä. He molemmat tiesivät, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Tytär olisi jätettävä hankeen ja oli toivottava, että joku tuon pienen lapsen löytäisi ja ottaisi mukaansa. Muuten löydettäisiin hangesta jäätynyt lapsi. Kylmästä kankeana ja jäätyneenä. Kuolleeksi jäätyneenä.
Lumihiutaleet tanssivat pienen ihmisen kasvoille. Hän työnsi kielensä ulos ja kalasteli sillä lumihiutaleita. Lastenkoti oli hänen ainoa kotinsa. Ollut siitä asti, kun hänet löydettiin hangesta muutaman päivän ikäisenä. Kukaan ei tiennyt, ketkä hänen, tuon tytön vanhemmat olisivat. Hänestä ei tiedetty mitään. Hänet oli hylätty. Jätetty. Unohdettu. Jääkylmään ulkoilmaan keskellä talvea. Muutaman päivän ikäisenä. Hänellä ei ollut nimeä. Ei minkäänlaista. Häntä ruvettiin kutsumaan Neilikaksi. Muuta nimeä hänelle ei annettu. Pieni Neilikka. Vailla muita nimiä.
Neilikka vietti lastenkodissa muutamia vuosia. Hän ei ystävystynyt kenenkään kanssa. Hän halusi olla yksin. Hän istui yksin huoneen nurkassa ja maalasi. Maalasi kauniita kuvia. Neilikka oli lahjakas. Hoitajien mielestä lahjakkaampi kuin muut lapset. Neilikka piti myös musiikista. Hän osasi viiden vuoden ikäisenä soittaa pianolla vaikeimpiakin sävellyksiä. Tuon kaiken hän oppi itse. Kukaan ei tuota pientä vaaleatukkaista tyttöä opettanut. Itseoppinut pieni täydellisyys. Täydellinen tytär kelle vain. Niin huomaavainen. Niin ihana. Mutta kukaan ei häntä adoptoinut, vaikka hoitajat Neilikkaa kehuivat.
Eräänä päivänä eräs pariskunta tuli käymään lastenkodissa. He kiinnittivät ensimmäisenä huomionsa nurkassa istuvaan Neilikkaan, joka parhaillaan maalasi jotain sormiväreillä. “Kuka tuo tyttö on?” nainen kysyi ja osoitti Neilikkaa. “Hän on Neilikka. Erittäin lahjakas ja hyväsydäminen tyttö, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään”, hoitaja kehui ja hymyili pienesti. Hän tiesi, että Neilikka voisi saada nyt hyvän kodin näiltä hyväsydämisiltä ihmisiltä. “Voisitteko pyytää hänet tänne?” nainen kysyi katsettaan Neilikasta kääntämättä. Tuosta sirosta ja pienestä tytöstä, jonka vaaleista hiuksista heijastui täydellisesti auringon valo.
“Neilikka. Tulehan tänne”, hoitaja huusi ja Neilikka kiiruhtikin tutun hoitajan ja pariskunnan luokse. “Esittelehän itsesi”, hoitaja jatkoi ja katsoi hymyillen Neilikkaa. “Nimeni on Neilikka. Täytin hetki sitten 6-vuotta. Osaan maalata ja soittaa pianoa”, Neilikka selitti ja katsoi ujostellen pariskuntaa. “Neilikka on ehdottomasti rauhallisin kaikista lapsista. Hän ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Niin kiltti hän on”, hoitaja kehuskeli ja käänsi sitten katseensa pariskuntaan. Tuohon rikkaaseen pariskuntaan, joka voisi antaa Neilikalle paremman kodin. Paremman, kuin tämä rähjäinen lastenkoti. Lastenkoti, jossa Neilikka oli asunut nyt kuusi vuotta.
“Mitäs sanoisit, jos lähtisit kanssamme uuteen kotiin?” nainen kysyi miehensä kanssa pitämän miettimistauon jälkeen. “Se olisi mukavaa”, Neilikka sanoi ja hymyili niin, että pienet ja valkoiset hampaat tulivat esiin. “Ihanaa. Voit olla varma, että tulet olemaan onnellinen uudessa kodissasi. Pidät siitä varmasti”, nainen sanoi hymyillen ja nosti Neilikan varovasti syliinsä. “Käyhän pakkaamassa tavarasi niin pääset tämän mukavan pariskunnan mukaan”, hoitaja sanoi ja nainen päästi Neilikan pois sylistään. Reippaana tuo pienoinen tyttö kävi pakkaamassa tavaransa sillä välin, kun hänen uudet vanhempansa kävivät allekirjoittamassa muutaman lapun.
Vielä viimeiset hyvästit mukavien hoitajien kanssa. Neilikka lupasi, että kävisi joskus vielä lastenkodissa tapaamassa hoitajiaan, jotka olivat toimineet hänen tukenaan ja turvanaan viimeiset kuusi vuotta. Heitä kaikkia tulisi ikävä, mutta Neilikka tiesi, että nyt hän saisi vanhemmat. Vanhemmat, jotka rakastaisivat häntä ja pitäisivät hänestä hyvää huolta. Vanhemmat, jotka olisivat hänelle tuki ja turva. Isä ja äiti. Rakastavat ja ihanat vanhemmat.
Mutta he olivat kuitenkin kaikkea muuta. Se selvisi Neilikalle, kun hän oli seitsemän vanha. Hänestä ei silloin enää välitetty. Isä ja äiti olivat kokoajan rankaisemassa nuorta Neilikkaa. Hän teki aina jotain väärin ja jokaisesta väärästä teosta hän sai rangaistuksen. Neilikka laihtui ja muuttui aina vain kalpeammaksi. Hänelle annettiin lukuisia iskuja isän nahkavyöstä. Ne sattuivat. Neilikka ei ollut vielä tarpeeksi vanha pitämään puoliaan. Hänen oli vain alistuttava kohtaloonsa.
Mitä pahaa Neilikka oli tehnyt? Oliko hän ollut tuhma tyttö? Niin tuhma, että häntä rankaistaisiin nyt kovin ottein. Neilikka mietti sitä joka päivä. Oliko hän todellakin niin tuhma, että isä ja äiti suuttuivat? Joka ilta hän polvistui ikkunansa eteen ja rukoili. Rukoili apua Jumalalta kysyen samalla, miksi häntä rankaistiin. Miksi häntä rankaistiin niin kovasti? Hän ei koskaan ollut satuttanut kärpästäkään. Ei yhden ainutta kärpästä. Kotityöt hän hoiti kunnolla ja pukeutui aina siististi. Oli aina siisti. Kuunteli kun hänelle puhuttiin. Ei koskaan väittänyt vastaan. Mutta silti hän oli liian tuhma vanhemmilleen.
Ja sitten se Neilikan elämän kamalin ilta koitta. Vanhemmat tulivat kotiin vihaisina ja outoina. Ei sitä kyllä voinut enää outoudeksi kutsua. Vanhemmat haisivat taas sille pahalle juomalle. Juomalle, jonka juonnin jälkeen he rankaisivat ja satuttivat pientä adoptiolastaan. Neilikka erehtyi kysymään, mikä heitä nyt niin suututti. Se oli virhe. Yksi suurimmista virheistä, mitä Neilikka oli ikinä tehnyt. Hän pystyi tuntemaan isänsä vihan päästä varpaisiin. Kaikki ne voimakkaan nyrkkien iskut. Kaikki ne potkut. Neilikka ei pystynyt pistämään vastaan. Hän ei halunnut olla enää tuhma tyttö. Ei enempää. Hän halusi olla kiltti ja alistui siksi isänsä väkivallalle. Kaikki ne lyönnit ja potkut sattuivat isku iskulta aina vain vähemmän ja Neilikka ei enää tuntenut potkujen voimaa. Hänen suussaan maistui katkeran veren maku ja pian hän makasi tajuttomana lattialla. Ilman tietoa ympäristöstään. “Katso nyt mitä teit!” äiti huudahti ja katsoi lattialla kituvaa Neilikkaa. “Meidän on piilotettava hänet”, isä sanoi ja kietoi Neilikan peittoon vetäen sitten mustan takkinsa päälleen. “Minä lupaan, että emme jää tästä kiinni”, hän sanoi ennen kuin poistui Neilikan kanssa ovesta ulos kylmään ja hyiseen talviyöhön.
Neilikka alkoi virkoamaan hieman. Hän ei kuitenkaan palannut tajuihinsa. Silmien avaaminen oli liian raskasta. Suussa oleva veri meinasi tukehduttaa hänet. Joka paikkaan koski. Sattui. Poltteli. Neilikka ei voinut sille mitään. Hän ei jaksanut nousta. Ei huutaa. Ei mitään. Vain maata auton takapenkillä peittoon käärittynä. Tuo pieni tyttö. Pieni ja avuton tyttö, joka joutui isäpuolensa hakkaamaksi ha vihan kohteeksi.
Neilikka pystyi vielä tuntemaan, kuinka kylmää lunta heitettiin hänen päälleen. Hän makasi nyt uudelleen lumihangessa. Hylättynä ja yksin jätettynä. Jätettynä kuolemaan kylmyyteen. Tällä kertaa häntä ei tosin löydettäisiin. Hän oli paksun lumikerroksen alla. Sieltä ei olisi pakoreittiä. Ei Neilikalle, joka makasi verisenä ja liikuntakyvyttömänä lämpöisen peiton sisällä. Kylmyys valtasi Neilikan kehon ja happi loppui. Neilikka tiesi sen, että tämän yön jälkeen hän ei heräisi enää koskaan. Hänet päästettäisiin nyt parempaan paikkaan. Kohti taivasta. Paikkaa, jossa hän saisi syntinsä anteeksi ja jossa hän voisi elää maailman loppuun asti onnellisena maalaten ja soittaen.
