Sinun kirjeesi

Istuin sängylleni ja avasin kirjeen jonka minulle lähetit. Kirje oli pitkä , mutta luin sen silti.

‘’Rakas Anniina

Kai muistat vielä sen kun rakastuimme ensimmäisen kerran toisiimme. Olimme molemmat silloin vielä niin ujoja, ettemme uskaltaneet edes sanoa toisillemme mitään. Vaihdoimme vain pitkiä katseita ja aina kun katsoin sinua silmiin punastuit niin kauniisti ja hymyilit niin suloisesti. Toivoin aina niinä hetkenä, että olisit kokonaan minun. Olisin voinut vaikka maailman ääriin vuoksesi ja ottanut luodin puolestasi.

Sitten keräsin rohkeutta ja laitoin sinulle pitkän viestin, jossa kerroin kuinka paljon sinua rakastin. Muistatko? Vastasit minulle kauniilla viestillä. Kerroit, kuinka sinäkin rakastit minua. Sitten rohkaistuin ja pyysin sinua ulos. Suostuit ja seuraavana päivänä me tapasimme.

Se oli yksi elämäni parhaista päivistä. Minun teki jo silloin suudella sinua, mutta en uskaltanut. Olit niin kaunis mustissa farkuissasi ja harmaassa takissasi. Vaaleanruskeat hiuksesi olivat vedetty ponnarille. Olit niin kaunis.

Jouduimme kuitenkin jonkin ajan kuluttua eroamaan hetkeksi, mutta sovimme, että näkisimme seuraavana päivänä. Niinhän me näimmekin. Tapailimme viikkoja ja sitten sinä kauniina kesäisenä iltana, kun istuimme rannalla, keräsin rohkeuteni ja painoin huuleni huuliasi vasten. Se oli yksi elämäni parhaista teoista, enkä ole koskaan katunut, että tein niin.

Siitä päivästä asti me seurustelimme. Näimme melkein joka päivä. Varmaan kaikki kaupungin asukkaat tiesivät, että olimme yhdessä. Kävelimme kaupungilla käsikädessä. Koulussa, kadulla, rannalla, minne ikinä menimmekään, niin olimme yhdessä. Olimme erottamattomat. Kuin siamilaiset kaksoset.

Mutta sitten välillemme alkoi tulla kaikkea. Emme enää viettäneet niin paljoa aikaa yhdessä. Emme tekstanneet enää niin usein kuin ennen. Minulle tuli sinua ikävä ja aina kun laitoin sinulle viestiä, niin sanoit ettet pysty tekstailla, sillä saldosi olisi lopussa.

Mutta sitten eräänä päivänä pyysit minua mukaan kaverisi bileisiin. Suostuin heti tulemaan kanssasi sillä rakastin sinua vielä silloin koko sydämestäni. En olisi koskaan osannut aavistaa, että se ilta olisi elämäni kamalin ilta.

Kun saavuimme bileisiin menit heti juttelemaan kavereidesi kanssa. Aikani alkoi vähitellen käymään pitkäksi ja sanoin sinulle lähteväni kotiin. Vastasin vain ‘’okei’’ ja jatkoit kavereidesi kanssa juttelua.

Kun olin matkalla kotiin, huomasin, että olin unohtanut takkini kaverillesi. Käännyin ja palasin hakemaan takkiani. Kun pääsin takaisin kaverisi luokse näin jotain erittäin järkyttävää. Sinut ja parhaan ystäväni. Kahdestaan. Olitte kietoneet kätenne toistenne ympärille ja hymyilitte toisillenne.

Sitten tapahtui se, mitä en olisi koskaan uskonut näkeväni. Suutelitte. Pitkään. Sen jälkeen sanoit, kuinka paljon rakastit parasta ystävääni. Sanoit myös, että en merkitse sinulle enää mitään.

En kestänyt enää joten otin takkini naulakosta ja lähdin itkuisena kävelemään kohti kotia. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Otin pitkistä, ruiskeista hiuksistani ponnarin pois ja annoit hiusteni pudota silmilleni. Kuulin tekstiviestimerkkiääneni ja kaivoin puhelimen taskustani. Olit kirjoittanut minulle pitkän viestin.

Se on minulla tallessa vieläkin. Muistatko miten se meni? Minäpä muistutan sinua. Se meni näin: ‘’Rakas Christian. Olen pahoillani, mutta en pysty enää olemaan kanssasi yhdessä. Minusta tuntuu, että et ole se oikea. Tein kai virheen, kun sinuun rakastuin. Jos en olisi rakastunut sinuun, niin en olisi joutunut lähettämään tätä viestiä ja särkemään sydäntäsi. Tai mistäs minä tiedän kaipaatko minua vielä. Olen sitä paitsi löytänyt jo unelmieni miehen. Olen pahoillani T: Annika’’

Tuona iltana sydämeni särkyi. En kyennyt tekemään mitään kun pääsin kotiin. Istuin vain huoneessani ja itkin enemmän kuin olin itkenyt koskaan ennen.

Minun teki niin mieli kuolla. Istuin useasti veitsi kädessä kotonani ja mietin kaipaisitko jos kuolisin. Aina kun näin sinut koulussa minuun sattui ja paljon. Mutta sitten äitini sai uuden työpaikan ja muutimme pois. Luulin pääseväni sinusta yli täällä missä nykyään asun, mutta en päässyt helpolla. Vasta pari viikkoa sitten tajusin minkälainen kusipää olet.

Rakastin sinua enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa ja sinä vaihdoit minut bestikseeni. Olin yllättynyt siitä viestistä, minkä minulle pari päivää sitten lähetit. Siinä kerroit kuinka rakastat minua ja olit aina rakastanutkin. Mutta en uskonut siitä mitään. Kuulin siellä asuvilta kavereiltani minkälainen playeri olet. Kun jätät jonkun sinulla on jo uusi poikaystävä. Petät poikaystäviäsi ja luulet, että kukaan ei saa tietää siitä. Mutta kaikki tietävät minkälainen olet.

En halua sinua enää takaisin. En rakasta sinua enää. En halua tuntea enää sinua. Pyydän, jätä minut rauhaan ja mene leikkimään muiden kusipäiden kanssa

Terveisin: Christian’’

Sen luettuani kyyneleet kohosivat silmiini. Ehkä hän olikin oikeassa. Ehkä olinkin vain yksi turha kusipää playeri. Ei elämälläni olisi enää mitään merkitystä. Rakastin ja sitten petin. Tein elämäni virheen. Menetin ihmisen jota rakastin. En kestänyt enää.

Jos kaverini eivät olisi ehtineet estää minua niin olisin jo kuollut.

OS: Pilvilinna

Istuin hiljaa äidinkielen luokan reunimmaisella ja kaikista kauimmaisella paikalla. Meille oli annettu tehtäväksi kirjoittaa runo, tarina, näytelmä tai mitä ikinä halusimmekaan kirjoittaa. Yritin keskittyä, mutta en saanut hetken tauhaa, kun muut luokkalaisemme huusivat, riehuivat ja juttelivat erittäin kovaäänisesti. Kuulin vain pieniä pätkiä heidän puheistaan. ''Angstiananas on taas hiljaa ja keskittyy työhönsä'', joku ilkkui kovaäänisesti tarkoittaen sanomisillaan minua. Minkäs minä sille voin, että en omistanut ystäviä.

Mulkaisin Danielleä ja Danielia, kaksosia joilla oli jotakin minua vastaan enemmän kuin muilla ja kaivoin samalla mp3 soittimeni repustani. Laitoin napit korviini ja musiikin soimaan. Kuulokkeista kuului Freedom Call nimisen bändin kappale Turn back time. Keskityin musiikkiin ja kirjoitustyöhöni.

''Ei kannata rakentaa ympärilleen pilvilinnoja, ne sortuu kuitenkin. Vielä jonakin päivänä katuu linnojen rakentamista. Viimeistään silloin, kun yksin istuu raunioiden keskellä ilman ketään ja toivoo paluuta entiseen'', kirjoitin vihkooni. >>I always remember The tears I've seen in your eyes<< lauloin mielessäni biisin mukana samalla kuin kirjoitin.

Havahduin omista maailmoistani kun kuulin kellon soivan. >>Miksi juuri nyt kun inspis iski?<< kysyin itseltäni ja laitoin kirjani reppuuni ja nappasin penaalista mustan tussin ja sulloin penaalini sen jälkeen reppuuni. Nappasin vihkon pöydältä mukaani ja kävelin sitten välitunnille.

Linnottauduin taas nurkkaan jossa aina istuin. Seinään oli taas kirjoitettu pari erittäin mukavaa tekstiä. Kaikki oli osoitettu minulle. ''Jos tarvitset puukkoa angstaamiseen niin kysy multa tv: Daniel'', luin seinästä. Daniel ja Danielle olivat aina kimpussani. Mutta nyt en jaksanut välittää heistä. Heitin reppuni viereeni ja rupesin kirjoittamaan. ''Kaikilla on joku jota rakastaa, kaikilla on joku josta välittää, paitsi minulla. Istun nyt yksin pilvilinnani sortuneiden muurien keskellä. Seiniä on mahdotonta enää kasata kokoon. Kaikki toivo niiden pystyttämiseen on mennyt'', kirjoitin vihkooni.

''Hei kattokaa se kirjottaa taas'', kuulin jonkun huutavan. Sen jälkeen kuulin juoksuaskelia ja kun nostin katseeni vihkostani huomasin taas porukan luokkalaisiani ympärilläni. ''Annas kun luetaan'', Danielle sanoi ja nappasi vihkoni. ''Pilvilinna'', Daniel sanoi nauraen lukiessaan ''runoni'' otsikkoa. ''Ei kannata rakentaa ympärilleen pilvilinnoja, ne sortuu kuitenkin. Vielä jonakin päivänä katuu linnojen rakentamista. Viimeistään silloin, kun yksin istuu raunioiden keskellä ilman ketään ja toivoo paluuta entiseen'', Danielle luki kovaan ääneen. ''Haha, pilvilinna'', eräs kaksosten ystävä sanoi nauraen. ''Sun linnas romahti sit jo kauan aikaa sitten'', Daniel sanoi ja heitti vihkon minulle luettuaan koko runoni. ''Cindy, täs on sulle tää puukko. Toi on jo niin angstinen et sun tekee mieli jo varmaa mennä pilvien keskelle'', poika jatkoi ja heitti viereeni puukon ennen kuin he kaikki lähtivät.

Otin vihkoni maasta johon Danielle oli sen heittänyt. ''En minä puukkoa tarvitse'', ajattelin kun olin aanut kerättyä kaikki paperit maasta mitkä vihkoni välistä olivat tippuneet. Vaihdoin biisiä mp:stäni ja nyt alkoi soimaan Slipknotin Dead memories.

Kuuntelin biisiä ja katsoin sitten maassa olevaa puukkoa. Hetken katsomisen jälkeen nostin puukos ja katsoin sitä pitkään. Kellot soivat sisälle, mutta jäin istumaan nurkkaan. Mustat hiukseni roikkuivat silmilläni ja pidin puukkoa lujasti otteessani. Poskeani pitkin rupesivat valumaan tuhannet kyyneleet. >>Mitä minä teen<< ajattelin ja sitten tein jotain tyhmää. Huitaisin puukolla kättäni puolivahingossa. Veri pulppusi kädestäni hirveänä tulvana. En itkenyt fyysisestä kivusta vaan henkisestä.

Otin kynäni käteeni ja kirjoitin viihkooni vielä vaikka tuska oli suuri. ''Pilvilinnani ei enää koskaan tule nousemaan. Olen nyt yksin. Veri valtaa rauniot. Enää ei ole mahdollisuuksia nostaa minua kuilusta, jonka aiheutin. Kuolen yksin kuiluuni. Hyvästi''. Sen kirjoitettuani otin puukon toiseen käteen ja huitaisin sillä vielä ehjää kättäni. Toiseenkin käteeni tuli syvä haava josta virtasi veri.

Vaikka käsiini sattui kaivoin laukustani kamerani, jolla saa kuvat heti ottamisen jälkeen ja otin kuvan itsestäni, tuskastani, kärsimyksestäni. Otin sitten kuvan ja kirjoitin siihen tussillani ''Hyvästi te kaikki''. Kirjoitin sitten vähäisillä voimillani seinään ''En tule kaipaamaan teitä. Positiiviset ajatukset ja tunteet katosivat jo kauan sitten. Sydämeni hajosi ja muuttui kiveksi. Pilvilanni romahti, unelmani murskaantuivat. Kaikki toivo meni. Kiitos teidän''.

En jaksanut sen jälkeen tehdä enää mitään. Viimeisillä voimillani nostin puukos ja iskin sen vasten rintaani ja lyhistyin maahan juuri ennen kellojen soittoa kuva kädessäni.

''Tulkaa katsomaan'', joku huusi kovalla äänellä ja osoitti nurkkaa jossa Cindy makasi. Tytön kalpeat kasvot olivat entistä kalpeammat ja maa ja tytön vaatteet olivat värjääntyneet verenpunaisiksi. Cindyn mustat hiukset peittivät silmät.

Suuri ihmisjoukko kerääntyi Cindyn ympärille. Daniel ja Daniella seisoivat aivan Cindyn vieressä ja katsoivat kalpeaa ja kuollutta tyttöä. ''Daniella, me teimme tämän. Tämä on meidän vikamme'', Daniel kuiskasi siskolleen. ''Eikä ole. Tämä on sinun vikasi'', Daniella kuiskasi veljelleen ja huitaisi blonsit hiukset pois silmiltään. ''Olet oikeassa. Minä annoin hänelle puukon. En uskonut että Cindy tämän tekisi'', poika sanoi ja tunsi pienen kyyneleen vierivät poskellaan. ''Jään kaipaamaan sinua Cindy'', Daniel jatkoi ja monet loivat häneen kummallisia katseita.

''Kai se on nyt tunnustettava. Pidin hänestä. Cindy olen niin pahoillani kaikesta. Olisi pitänyt olla sinun puolellasi eikä sinua vastaan. Cindy anna anteeksi'', Daniel huusi ja monet kyyneleet alkoivat vuotaa pojan vihreistä silmistä.

Sillä hetkellä poliisi+ambulanssi tuli koulun pihalle ja ambulanssimiehet hakivat Cindyn pois samalla kun poliisit kuulustelivat oppilaita. >>Minä aiheutin hänen kuolemansa. On minun syytäni että hän kuoli<< Daniel ajatteli ja huomasi sitten hennon näköisen poliisin. Poika hiippaili poliisin taakse ja löi poliisia niin kovaa kuin jaksoi. Poliisi kaatui maahan ja Danielilla oli nyt vain muutama sekunti aikaa tehdä se mitä hän meinasikin. Poika nappasi poliisin vyöltä aseen ja pisti sen ohimoaan vasten. ''Hyvästi kaikki!'' Daniel huusi ja ampui sitten itsensä.