OS: I and You

Istuin ikkunani edessä ja katsoin ulos. Olin istunut siinä jo erittäin kauan. Suunnilleen siitä asti, kun pääsin kotiin. Lääkärit väittivät, että kärsin eräänlaisesta mielenhäiriöstä, mutta uskoin, että lääkärit olivat väärässä mielenhäiriöstäni. Ei se mitenkään voi olla mahdollista. Väittivät minulle myös, että olin juuri selviytynyt kolarista. Mistä kolarista? En minä muista joutuneeni kolariin.

Tuijotin ikkunastani ulos Tiesin sinun tulevan pian katsomaan minua. ‘’Kulta, miksi istut siellä?’’ äitini kysyi kun tuli huoneeseeni. ‘’Odotan Danielia. Hän tulee varmasti pian’’, sanoin ja katsoin yhä ikkunasta ulos. ‘’Anna, tämä on vaikea selittää, mutta Daniel kuoli kolarissa johon jouduitte’’, äitini sanoi. ‘’Ei hän ole voinut kuolla. Ei me jouduttu kolariin. Löin vain pääni tosi kovaa ja jouduin sairaalaan’’, väitin ja käänsin katseeni äitiini. ‘’Jouduitte kolariin. Selvisit juuri ja juuri hengissä, mutta Danielia ei voitu pelastaa’’, äitini sanoi ja katsoi minua huolestuneena. ‘’Ei. Älä valehtele se ei ole totta’’, huusin kovaan ääneen ja nousin ylös.

Juoksin pois huoneestani. Juoksin eteiseen ja laitoin kengät jalkoihini. Avasin ulko-oven ja astuin ulos raikkaaseen syysilmaan. Lähdin kävelemään kohti kotiasi. Aurinko paistoi eikä juuri tuullut. Nyt oli erittäin hyvä ilma.

Kun pääsin perille kävelin ovellenne ja koputin oveen. Äitisi tuli avaamaan. ‘’Hei onko Daniel kotona?’’ kysyin hymyillen. Äiti näytti itkuiselta. ‘’Daniel kuoli kolarissa johon jouduitte’’, hän sanoi itkua pidätellen. ‘’Ai sinäkin pelottelet minua. Daniel on kai kaverinsa luona. Anteeksi että häiritsin’’, sanoin ja lähdin kävelemään taas.

Kaivoin kännykkäni taskustani ja yritin soittaa sinulle. ‘’Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä’’, puhelimesta kuului kun yritin soittaa. Sinulla oli kai puhelin pois päältä. No, se ei minua lannistanut. Päätin etsiä sinut kaikesta huolimatta.

Jonkin aikaa käveltyäni huomasin kaverisi ja juoksin häneen luokseen. ‘’Otan osaa. Te olitte Danielin kaa niin söpö pari’’, hän sanoi haikeana. ‘’Siis mitä?’’ kysyin hölmistyneenä. ‘’Eikö sulle kerrottu? Daniel kuoli kolarissa johon jouduitte’’, kaverisi sanoi ja katsoi minua kuin jotain tyhmää. ‘’Eikä kuollut. Daniel on vielä elossa ja täällä jossain’’, sanoin päättäväisesti ja käänsin selkäni kaverillesi.

Lähdin kävelemään kohti rantaa. Ajattelin, että olisit näin hyvällä säällä rannalla. Läheiselle rannalle ei ollut onneksi pitkä matka. Juoksin pitkin rantahiekkaa ja etsin sinua katseellani. Ei, et ollut rannallakaan.

Pysähdyin hetkeksi kun tuntui, että taju lähtisi. Yritin pitää itseni tajuissani, mutta en pystynyt ja kaaduin maahan tajuttomana. Silloin muistin kaiken oikein. Näin sen illan. Sen illan kun se tapahtui.

Olimme ajelulla ilta hämärällä skootterillasi. Ajoimme pientä sivutietä pitkin. Hidastit hieman ja sanoit minulle rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta. Minäkin sanoin rakastavani sinua enemmän kuin ketään ja sitten halasin sinua lujasti.

Kun taas kiihdytit sallittuun nopeuteen, mutkassa vastaan tuli auto joka ajautui kaistallemme juuri meidän edessämme. Auto osui meihin kovalla voimalla ja lensimme joitakin metrejä.

Siihen loppui muistikuvani. Silmäni rävähtivät auki. Se oli siis totta. Olit siis kuollut. Kyyneleet valloittivat silmäni ja kyyneleet alkoivat valoa poskiani pitkin.

Nousin istumaan ja kuulin sitten rannan toiselta puolelta tutun äänen. Käänsin pääni ja näin äitini poliisien kanssa. ‘’Anna tule tänne. Et ole vielä terve. Lääkärit kertoivat kuinka paha mielenhäiriösi on. Tule meidän mukaamme’’, äitini huusi. ‘’En’’, sanoin päättäväisesti ja nousin ylös. Lähdin juoksemaan kohti läheistä metsää. Poliisit lähtivät perääni, mutta sain eksytettyä heidät.

Istahdin raskaasti hengittäen erään kallion juurelle. Purskahdin taas itkuun ja kaivoin kynän taskustani. Avasin kynän korkin ja rupesin kirjoittamaan käteeni. ‘’Hän on poissa. Sydämeni murusina. En halua elää enempää jos hän ei ole vierelläni. Haluan pois. Tiedän, että teille tulee olemaan vaikeaa, mutta en voi muuta…’’. Sen sain kirjoitettua käteeni.

Aloin kiivetä kalliota pitkin ylös. Kun olin melkein kallion päällä kuulin alhaalta äidin äänen. ‘’Anna, ole kiltti ja tule alas. Tiedän, että sinulla on nyt vaikeaa, mutta yritä kestää. Tee se minun vuokseni. Anna, ole kiltti. En halua menettää sinua. Vaikka menetitkin Danielin, uskon sinun selviävän. Pääset hoitoon. Kun pääset hoidosta voit olla varma, että et enää unohda tapahumia’’, äitini huusi itkien.

‘’Ei en tule‘’ , huusin itkuisena ja katsoin alas. Päätin edelleenkin kiivetä ylös asti. Juuri kun olin astumassa ylemmän jalkani lipesi ja putosin suoraan alas. Sen jälkeen en muistanut enää mitään.

Kun taas avasin silmäni huomasin sinut vierelläni. ‘’Daniel’’, sanoin hymyillen. ‘’Anna’’, sanoit ja katsoit minua hymyillen. Otit minut syleilyysi. ‘’Tuletko mukaani?’’ kysyit ja ojensit käteni minulle. Nyökkäsin ja tartuin käteesi. Tiesin olevani kuollut, mutta nyt olisin iloinen. Olin luonasi nyt ikuisesti.

OS: Luotisade

Jos maan päällä olisi enkeleitä, olisit yksi heistä. Olit niin kaunis pitkässä, mustassa mekossasi ja tummanruskeissa kiharretuissa hiuksissasi kun astelin ylös koulun portaita. Hiuksesi lepäsivät kiiltävinä selkääsi vasten ja käännyit portaiden yläpäässä ja katsahdit taaksesi. Huomasit minut ja loit kasvoillesi pienen hymyn. Sitten käännyit ympäri ja astelit sisälle.

Seurasin askeliasi sisälle kavereideni kanssa. Pöyhin hieman mustia hiuksiani ja kävelin sitten peremmälle koulun saliin. Katselin ympärilleni heikosti valaistussa salissa ja huomasin sinut tanssimassa Bryanin kanssa. Tiesin, että ette ollut yhdessä ja se helpotti oloani hieman. Tiesin kyllä, että Bryan tykkäsi sinusta erittäin paljon. Eikä mikään ihme. Olithan kaunis kuin mikä.

Kauniimpi kuin kukaan muu tyttö. Kauniimpi kuin yksikään kukka. Kauniimpi kuin auringon lasku kesäisenä iltana. Kauniimpi kuin mikään muu elollinen tai eloton esine.

Sinä pidit minua kuitenkin täydellisenä idioottina. En merkinnyt sinulle mitään. Olin sinulle vain se poika, jonka näit maantiedonluokan perällä joka päivä. Se jonka hiukset roikkuivat aina silmillä ja joka ei koskaan välittänyt mistään.

Halusin edes kerran olla silmissäsi jotain muuta kuin se sama luuseri johon olit tottunut. Halusin kerrankin näyttää että välitin jostain. Jostain muustakin kuin tietokoneestani.

Katsoin sinua ja Bryania vielä hetken ja sitten kuulin kovan pamauksen. Valot alkoivat välkkyä ja musiikki alkoi rätisemään. Koulun ovien sähkölukkoihin tuli häiriö ja ovet sulkeutuivat ja lukittuivat. Olisimme nyt lukkojen takana koulussamme. ‘’Älkää oppilaat hätääntykö’’, rehtorimme sanoi mikrofoniin ennen kuin sekin pamahti.

Oppilaat rupesivat kirkumaan. Kaikki olivat erittäin pelokkaan näköisinä. Myös Bryan oli hylännyt sinut aivan yksin. Poika oli näemmä pelästynyt itse sinua enemmän. Kuulimme myös pari laukausta ja silloin kaikki painuivat maahan. Sisään astui 2 tummanpuhuvaa miestä. Miehet ampuivat joitakin laukauksia.

‘’Rauhoittukaa kaikki. Jos ette liiku, ette kuole’’, toinen miehistä sanoi. Eräs uhkarohkea nuori nousi ylös ja juuri kun hän oli jotain sanomassa kuului vain laukaus ja kuolleen ruumiin lattiaan iskeytyminen. Sen jälkeen kukaan ei uskaltautunut sanomaan enää mitään.

Meitä pidettiin panttivankeina ties kuinka kauan. Joitakin oppilaita kuoli, kun he yrittivät paeta. Emme voineet tehdä mitään ilman, että miehet olisivat ampuneet.

Monia tunteja myöhemmin kuulimme oven paiskautuvan auki ja sisään ryntäsi poliiseja kasapäin. Rynnäkkö. Miehet juoksivat pakoon minkä ehtivät ja ampuivat kaikki tielleen tulevat. ‘’Ei’’, karjaisin kun huomasin sinun olevan tulilinjalla. Nousin ylös ja juoksin pelastamaan sinua. Lamput rikkoutuivat yläpuolellamme ja monet sirpaleet lentelivät ympäri salia.

Sain pelastettua sinut juuri ja juuri, mutta itse sain osuman kylkeeni. Nousit ylös ja katsoit minua pelokkaana. Katsoit minua pitkään silmiin ja nostit pääni syliisi. Lamput, kaiuttimet, ikkunat, kaikki ne rikkoutuivat, paukahtelivat, hajosivat ympärillemme kaiken sen luotisateen keskellä mutta emme enää välittäneet siitä. Katsoit minua kyynelsilmin. ‘’Älä kuole verenhukkaan Chris. Minä pyydän’’, sanoit itkien. ‘’Emily, en kuole’’, sanoin heikolla äänellä.

Olimme hetken hiljaa ja sitten huulemme kohtasivat. Kaiken sen luotisateen keskellä. Kaikkien lasinsirpaleiden ympäröimänä. Emme välittäneet enää siitä sekasorrosta mikä ympärillämme oli. Meillä oli nyt toisemme.

OS: Tunteeton

‘’Say that you miss me’’, lauloin hiljaa musiikin tahdissa. En ole mikään Justin fani, mutta kuuntelin silti juuri nyt Love me biisiä. Laulu muuttui pian hiljaiseksi hyräilyksi. Raotin hieman huoneeni mustia verhoja ja katsoin ulos vesisateeseen. Ilma oli monien mielestä erittäin masentava, mutta minä pidin sateesta.

Ennen sadekkin tuntui masentavalta, mutta ei enää. Nykyään minua masentaa enemmän aurinko kuin sade. Näin on ollut siitä asti, kun muutimme tänne pieneen ja sateiseen kaupunkiin. Ja kun kuulin entisen poikaystäväni pettäneen minua jo ennen muuttoa. Luulin hänen välittävän minusta, mutta kai minä sitten olinkin vain joku hetken mielijohde johon rakastutaan hetkeksi ja sitten petetään.

Hymy ei muutenkaan enää päässyt kasvoilleni. Ei sen jälkeen kun muutin. Kaikki entiset kaverini kertoivat hieman muuton jälkeen, kuinka eivät halua enää pitää yhteyttä minuun enää koskaan. Kaikki hylkäsivät ja unohtivat. En ole saanut täälläkään uusia kavereita. Kaikki katsovat minua kuin friikkiä, kun kuljen heidän ohitseen mustissa vaatteissani. Mustissa hiuksissani. Mustissa meikeissäni.

Ei vanhempianikaan enää kiinnosta mitä teen, minne menen ja kenen kanssa. Eivät he edes ole koskaan kotona. Ja kun jotain kysyn, he sanovat olevansa liian kiireisiä vastaamaan. Tai liian väsyneitä. Muistavatkohan he vielä, että heillä on myös tytär? Vai ovatko he niin kiintyneitä pianisti veljeeni, etteivät enää muista minua?

Kyllä, veljeni on siis erittäin hyvä pianisti. Hän on soittamassa milloin missäkin. Ja on minua hieman nuorempi, mutta käyttäytyy, kuin olisi minua vanhempi ja talomme kuningas. Vanhempamme huomioivat vain hänet. Toisin kuin minut. Olen heille oikeastaan pelkkää ilmaa.

Sammutin musiikin ja nousin seisomaan. Olin heti kompastua hameeni helmaan. >>Kömpelö kuin mikä. Ja turha<< ajattelin ja lähdin kävelemään kohti huoneeni ovea. Avasin huoneeni puisen oven ja astuin käytävään.

Katsoin hetken mustanpuhuvaa huonettani ja kävelin sitten eteiseen. Laitoin kenkäni jalkaani ja kävelin sitten ulos vesisateeseen. Kiedoin mustapunaisen hupparini tiukemmin ympärilleni ja kävelin sitten sateeseen.

Kävelin tietä pitkin. Sateessa kävely oli minulle aika normaalia. Tosin nyt en halunnut vain kävellä. Halusin jotain paljon muuta. Kävelin kalliolle, jossa yleensä vietin paljon aikaa. Kaivoin taskustani mustan tekoruusun ja laskin sen kalliolle. ‘’Hyvästi kauneus. Hyvästi rumuus. Hyvästi kaikki’’, sanoin hiljaa ja käännyin katsomaan kalliolta alas.

Ennen kuin ehdin ajatella sen enempää olin jo putoamassa. Iskeydyin kovalla voimalla alhaalla olevaan kivikkoon. Tunsin suuren kivun valtaavan kehoni. Makasin kylmillä kivillä silmät tiukasti kiinni. >>Ei<< ajattelin kun tajusin, että en ollut kuollut. Mutta tiesin kuolevani pian verenhukkaan.

Raotin varovasti toista silmääni ja näin edessäni tumman hahmon. Tunsin vihlaisevan kivun kaulallani. Silmäni rävähtivät auki ja kiljaisin tuskasta. Vaivuin sitten maahan ja suljin hitaasti silmäni. Sen jälkeen en tuntenut enää yhtään kipua.

Heräsin kuitenkin oudosta, synkästä huoneesta. ‘’Onko tämä helvetti? Kuolinko minä?’’ kysyin hiljaa itseltäni. ‘’Tämä ei ole helvetti. Ja voit itse päättää kuolitko vai et’’, kuulin jonkun sanovan. Nousin nopeasti ylös ja loin kysyvän katseen ovella seisovaan tummaan hahmoon.

‘’Miltä sinusta tuntuu ikuinen elämä?’’ hahmo kysyi. ‘’Vittumaiselta’’, sanoin ja nousin sitten ylös. Katsoin käsiäni, jotka olivat kapeammat kuin yleensä. Tunnustelin sitten kaulaani ja tunsin 2 pientä jälkeä kaulassani. Huomasin himoitsevani ja haistavani veren jossain. ‘’Etkai vain..?’’ kysyin jättäen lauseeni kesken. ‘’Kyllä vain’’, hahmo sanoi ja astui pois varjoista.

Huomasin hahmon olevan luokkalaiseni Christian, joka ilmoitettiin kuolleeksi pari viikkoa sitten. ‘’Oli vain pakko tyydyttää verenhimoni. Ja tein sinulle palveluksen’’, Christian sanoi hymyillen ja tuli luokseni. ‘’Olet nyt kuin minä. Et ole enää mitätön ihminen. Olet vampyyri’’, poika sanoi ja katsoi minua hymyillen.

Testasin kulmahampaitani ja olin saada haavan sormeeni. Hampaani olivat erittäin terävät. ‘’Entä jos en halua elää ikuista elämää?’’ kysyin vihaisesti. ‘’Et voi sille enää mitään. Elät nyt ja aina ellet halua polttaa itseäsi auringossa’’, Christian sanoi. ‘’Tämä on uuden elämän alku’’, poika jatkoi hymyillen.

‘’Käänsin selkäni Christianille ja kävelin ikkunan luokse. Yö oli laskeutunut ja vieläkin satoi. ‘’No miten on? Haluatko aloittaa uuden elämän kanssani?’’ Christian kysyi ja laski kätensä olkapäilleni.

Christianin kalpeat kädet tuntuivat kylmiltä. Vaikka ihoni oli luultavasti yhtä kylmä. Oikaisin hieman mustaa mekkoani ja käännyin sitten ympäri. Katsoin poikaa, jolla oli päällään musta kauluspaita ja mustat housut. ‘’Aloitan kyllä uuden elämän. Mutta en sinun kanssasi’’, vastasin ja riuhtaisin itseni pois hänen otteestaan. Käännyin ympäri ja avasin ikkunan. ‘’Näkemisiin’’, sanoin ja hyppäsin ikkunasta ulos. Lähdin juoksemaan niin kovaa kun vain pystyin.

Vuodet vierivät. Olin kadonnut jo kokonaan siitä pienestä sateisesta kaupungista. Vanhempani olivat sittenkin kai jääneet kaipaamaan minua. Mutta minä vain nauroin heille. Vampyyriksi muuttumisestani oli kulunut jo niin kauan, että vanhempani olivat jo kuolleet. Samoin veljeni. Olin ollut niin kauan kuolematon, että en ollut edes jaksanut laskea vuosia. Kai niitä oli kertynyt jo satoja. Tällä hetkellä suurimpana huolenaiheena olivat vampyyrinmetsästäjät. Toisaalta halusin jäädä heidän saaliikseen. Olin jo niin katkeroitunut ikuiseen elämään. Ei siinä enää ollut mitään hauskaa. Ei voinut itkeä, ei voinut tehdä mitään auringossa. Olin jo unohtanut minkälainen aurinko oli.

Mutta vaikka kuinka olisin halunnut kuolla, en voinut. Vampyyrinmetsästäjät olivat väärässä siitä, miten vampyyrejä tapetaan. Ei puuvaarna sydämeen auta mitään. Vampyyrin sydän on vuosian varrella muuttunut kiveksi ja kaikki tunteet ovat kadonneet sielusta. Niin kaikille vampyyreille, myös minulle käy/kävi vuosien varrella. Ei pysty itkemään, ei tuntemaan kipua, ei rakastamaan.