OS: Tunteeton

‘’Say that you miss me’’, lauloin hiljaa musiikin tahdissa. En ole mikään Justin fani, mutta kuuntelin silti juuri nyt Love me biisiä. Laulu muuttui pian hiljaiseksi hyräilyksi. Raotin hieman huoneeni mustia verhoja ja katsoin ulos vesisateeseen. Ilma oli monien mielestä erittäin masentava, mutta minä pidin sateesta.

Ennen sadekkin tuntui masentavalta, mutta ei enää. Nykyään minua masentaa enemmän aurinko kuin sade. Näin on ollut siitä asti, kun muutimme tänne pieneen ja sateiseen kaupunkiin. Ja kun kuulin entisen poikaystäväni pettäneen minua jo ennen muuttoa. Luulin hänen välittävän minusta, mutta kai minä sitten olinkin vain joku hetken mielijohde johon rakastutaan hetkeksi ja sitten petetään.

Hymy ei muutenkaan enää päässyt kasvoilleni. Ei sen jälkeen kun muutin. Kaikki entiset kaverini kertoivat hieman muuton jälkeen, kuinka eivät halua enää pitää yhteyttä minuun enää koskaan. Kaikki hylkäsivät ja unohtivat. En ole saanut täälläkään uusia kavereita. Kaikki katsovat minua kuin friikkiä, kun kuljen heidän ohitseen mustissa vaatteissani. Mustissa hiuksissani. Mustissa meikeissäni.

Ei vanhempianikaan enää kiinnosta mitä teen, minne menen ja kenen kanssa. Eivät he edes ole koskaan kotona. Ja kun jotain kysyn, he sanovat olevansa liian kiireisiä vastaamaan. Tai liian väsyneitä. Muistavatkohan he vielä, että heillä on myös tytär? Vai ovatko he niin kiintyneitä pianisti veljeeni, etteivät enää muista minua?

Kyllä, veljeni on siis erittäin hyvä pianisti. Hän on soittamassa milloin missäkin. Ja on minua hieman nuorempi, mutta käyttäytyy, kuin olisi minua vanhempi ja talomme kuningas. Vanhempamme huomioivat vain hänet. Toisin kuin minut. Olen heille oikeastaan pelkkää ilmaa.

Sammutin musiikin ja nousin seisomaan. Olin heti kompastua hameeni helmaan. >>Kömpelö kuin mikä. Ja turha<< ajattelin ja lähdin kävelemään kohti huoneeni ovea. Avasin huoneeni puisen oven ja astuin käytävään.

Katsoin hetken mustanpuhuvaa huonettani ja kävelin sitten eteiseen. Laitoin kenkäni jalkaani ja kävelin sitten ulos vesisateeseen. Kiedoin mustapunaisen hupparini tiukemmin ympärilleni ja kävelin sitten sateeseen.

Kävelin tietä pitkin. Sateessa kävely oli minulle aika normaalia. Tosin nyt en halunnut vain kävellä. Halusin jotain paljon muuta. Kävelin kalliolle, jossa yleensä vietin paljon aikaa. Kaivoin taskustani mustan tekoruusun ja laskin sen kalliolle. ‘’Hyvästi kauneus. Hyvästi rumuus. Hyvästi kaikki’’, sanoin hiljaa ja käännyin katsomaan kalliolta alas.

Ennen kuin ehdin ajatella sen enempää olin jo putoamassa. Iskeydyin kovalla voimalla alhaalla olevaan kivikkoon. Tunsin suuren kivun valtaavan kehoni. Makasin kylmillä kivillä silmät tiukasti kiinni. >>Ei<< ajattelin kun tajusin, että en ollut kuollut. Mutta tiesin kuolevani pian verenhukkaan.

Raotin varovasti toista silmääni ja näin edessäni tumman hahmon. Tunsin vihlaisevan kivun kaulallani. Silmäni rävähtivät auki ja kiljaisin tuskasta. Vaivuin sitten maahan ja suljin hitaasti silmäni. Sen jälkeen en tuntenut enää yhtään kipua.

Heräsin kuitenkin oudosta, synkästä huoneesta. ‘’Onko tämä helvetti? Kuolinko minä?’’ kysyin hiljaa itseltäni. ‘’Tämä ei ole helvetti. Ja voit itse päättää kuolitko vai et’’, kuulin jonkun sanovan. Nousin nopeasti ylös ja loin kysyvän katseen ovella seisovaan tummaan hahmoon.

‘’Miltä sinusta tuntuu ikuinen elämä?’’ hahmo kysyi. ‘’Vittumaiselta’’, sanoin ja nousin sitten ylös. Katsoin käsiäni, jotka olivat kapeammat kuin yleensä. Tunnustelin sitten kaulaani ja tunsin 2 pientä jälkeä kaulassani. Huomasin himoitsevani ja haistavani veren jossain. ‘’Etkai vain..?’’ kysyin jättäen lauseeni kesken. ‘’Kyllä vain’’, hahmo sanoi ja astui pois varjoista.

Huomasin hahmon olevan luokkalaiseni Christian, joka ilmoitettiin kuolleeksi pari viikkoa sitten. ‘’Oli vain pakko tyydyttää verenhimoni. Ja tein sinulle palveluksen’’, Christian sanoi hymyillen ja tuli luokseni. ‘’Olet nyt kuin minä. Et ole enää mitätön ihminen. Olet vampyyri’’, poika sanoi ja katsoi minua hymyillen.

Testasin kulmahampaitani ja olin saada haavan sormeeni. Hampaani olivat erittäin terävät. ‘’Entä jos en halua elää ikuista elämää?’’ kysyin vihaisesti. ‘’Et voi sille enää mitään. Elät nyt ja aina ellet halua polttaa itseäsi auringossa’’, Christian sanoi. ‘’Tämä on uuden elämän alku’’, poika jatkoi hymyillen.

‘’Käänsin selkäni Christianille ja kävelin ikkunan luokse. Yö oli laskeutunut ja vieläkin satoi. ‘’No miten on? Haluatko aloittaa uuden elämän kanssani?’’ Christian kysyi ja laski kätensä olkapäilleni.

Christianin kalpeat kädet tuntuivat kylmiltä. Vaikka ihoni oli luultavasti yhtä kylmä. Oikaisin hieman mustaa mekkoani ja käännyin sitten ympäri. Katsoin poikaa, jolla oli päällään musta kauluspaita ja mustat housut. ‘’Aloitan kyllä uuden elämän. Mutta en sinun kanssasi’’, vastasin ja riuhtaisin itseni pois hänen otteestaan. Käännyin ympäri ja avasin ikkunan. ‘’Näkemisiin’’, sanoin ja hyppäsin ikkunasta ulos. Lähdin juoksemaan niin kovaa kun vain pystyin.

Vuodet vierivät. Olin kadonnut jo kokonaan siitä pienestä sateisesta kaupungista. Vanhempani olivat sittenkin kai jääneet kaipaamaan minua. Mutta minä vain nauroin heille. Vampyyriksi muuttumisestani oli kulunut jo niin kauan, että vanhempani olivat jo kuolleet. Samoin veljeni. Olin ollut niin kauan kuolematon, että en ollut edes jaksanut laskea vuosia. Kai niitä oli kertynyt jo satoja. Tällä hetkellä suurimpana huolenaiheena olivat vampyyrinmetsästäjät. Toisaalta halusin jäädä heidän saaliikseen. Olin jo niin katkeroitunut ikuiseen elämään. Ei siinä enää ollut mitään hauskaa. Ei voinut itkeä, ei voinut tehdä mitään auringossa. Olin jo unohtanut minkälainen aurinko oli.

Mutta vaikka kuinka olisin halunnut kuolla, en voinut. Vampyyrinmetsästäjät olivat väärässä siitä, miten vampyyrejä tapetaan. Ei puuvaarna sydämeen auta mitään. Vampyyrin sydän on vuosian varrella muuttunut kiveksi ja kaikki tunteet ovat kadonneet sielusta. Niin kaikille vampyyreille, myös minulle käy/kävi vuosien varrella. Ei pysty itkemään, ei tuntemaan kipua, ei rakastamaan.