Jos maan päällä olisi enkeleitä, olisit yksi heistä. Olit niin kaunis pitkässä, mustassa mekossasi ja tummanruskeissa kiharretuissa hiuksissasi kun astelin ylös koulun portaita. Hiuksesi lepäsivät kiiltävinä selkääsi vasten ja käännyit portaiden yläpäässä ja katsahdit taaksesi. Huomasit minut ja loit kasvoillesi pienen hymyn. Sitten käännyit ympäri ja astelit sisälle.
Seurasin askeliasi sisälle kavereideni kanssa. Pöyhin hieman mustia hiuksiani ja kävelin sitten peremmälle koulun saliin. Katselin ympärilleni heikosti valaistussa salissa ja huomasin sinut tanssimassa Bryanin kanssa. Tiesin, että ette ollut yhdessä ja se helpotti oloani hieman. Tiesin kyllä, että Bryan tykkäsi sinusta erittäin paljon. Eikä mikään ihme. Olithan kaunis kuin mikä.
Kauniimpi kuin kukaan muu tyttö. Kauniimpi kuin yksikään kukka. Kauniimpi kuin auringon lasku kesäisenä iltana. Kauniimpi kuin mikään muu elollinen tai eloton esine.
Sinä pidit minua kuitenkin täydellisenä idioottina. En merkinnyt sinulle mitään. Olin sinulle vain se poika, jonka näit maantiedonluokan perällä joka päivä. Se jonka hiukset roikkuivat aina silmillä ja joka ei koskaan välittänyt mistään.
Halusin edes kerran olla silmissäsi jotain muuta kuin se sama luuseri johon olit tottunut. Halusin kerrankin näyttää että välitin jostain. Jostain muustakin kuin tietokoneestani.
Katsoin sinua ja Bryania vielä hetken ja sitten kuulin kovan pamauksen. Valot alkoivat välkkyä ja musiikki alkoi rätisemään. Koulun ovien sähkölukkoihin tuli häiriö ja ovet sulkeutuivat ja lukittuivat. Olisimme nyt lukkojen takana koulussamme. ‘’Älkää oppilaat hätääntykö’’, rehtorimme sanoi mikrofoniin ennen kuin sekin pamahti.
Oppilaat rupesivat kirkumaan. Kaikki olivat erittäin pelokkaan näköisinä. Myös Bryan oli hylännyt sinut aivan yksin. Poika oli näemmä pelästynyt itse sinua enemmän. Kuulimme myös pari laukausta ja silloin kaikki painuivat maahan. Sisään astui 2 tummanpuhuvaa miestä. Miehet ampuivat joitakin laukauksia.
‘’Rauhoittukaa kaikki. Jos ette liiku, ette kuole’’, toinen miehistä sanoi. Eräs uhkarohkea nuori nousi ylös ja juuri kun hän oli jotain sanomassa kuului vain laukaus ja kuolleen ruumiin lattiaan iskeytyminen. Sen jälkeen kukaan ei uskaltautunut sanomaan enää mitään.
Meitä pidettiin panttivankeina ties kuinka kauan. Joitakin oppilaita kuoli, kun he yrittivät paeta. Emme voineet tehdä mitään ilman, että miehet olisivat ampuneet.
Monia tunteja myöhemmin kuulimme oven paiskautuvan auki ja sisään ryntäsi poliiseja kasapäin. Rynnäkkö. Miehet juoksivat pakoon minkä ehtivät ja ampuivat kaikki tielleen tulevat. ‘’Ei’’, karjaisin kun huomasin sinun olevan tulilinjalla. Nousin ylös ja juoksin pelastamaan sinua. Lamput rikkoutuivat yläpuolellamme ja monet sirpaleet lentelivät ympäri salia.
Sain pelastettua sinut juuri ja juuri, mutta itse sain osuman kylkeeni. Nousit ylös ja katsoit minua pelokkaana. Katsoit minua pitkään silmiin ja nostit pääni syliisi. Lamput, kaiuttimet, ikkunat, kaikki ne rikkoutuivat, paukahtelivat, hajosivat ympärillemme kaiken sen luotisateen keskellä mutta emme enää välittäneet siitä. Katsoit minua kyynelsilmin. ‘’Älä kuole verenhukkaan Chris. Minä pyydän’’, sanoit itkien. ‘’Emily, en kuole’’, sanoin heikolla äänellä.
Olimme hetken hiljaa ja sitten huulemme kohtasivat. Kaiken sen luotisateen keskellä. Kaikkien lasinsirpaleiden ympäröimänä. Emme välittäneet enää siitä sekasorrosta mikä ympärillämme oli. Meillä oli nyt toisemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti