1-1=0

''Jätä mut jo rauhaan'', huusin ja istuin nurkassa. ''Mee pois. Mä en haluu nähä sua'', jatkoin huutamista ja katsoin sitten edessäni seisovaa mustahiuksista Eetua. Pojan kajaalit olivat valuneet pitkin poskia ja tämän hiukset olivat aivan sekaisin. ''Sä et ymmärrä taaskaan mitään tästä'', raivosin ja katsoin Eetua. ''Ehkä en ymmärräkkään. Mä en enää tajua sua. Miks näin? Miksi? Mitä pahaa mä oon sulle tehny? Enpä kai mitään. Miten mä voisin tukea sua tässä asiassa jos pelkään menettäväni sut?'' Eetu huusi ja katsoi minua suoraan silmiin. Kajaalini olivat levinneet poskilleni vielä pahemmin kuin Eetun, ja ruskeat hiukseni olivat kosteat kyynelistä. ''Jos sä oikeesti välittäisit, ni sä tukisit mua täs asias'', huusin ja katsoin sitten taas Eetua. ''Mee pois. Oo kiltti. Mä en haluu nähä sua just nyt'', sanoin hieman rauhoittuen. Purskahdin sitten taas uudestaan hysteeriseen itkuun. ''Oona, kyl mä sua ymmärrän mut... mä en haluu menettää sua jonkin tytön takia'', Eetu sanoi hiljaa. Pystyin erottamaan pojan silmistä valuvat kyyneleet. ''Mee vaan pois. Mee pois jooko? Oikeesti. Mee pois'', sanoin ja katsoin Eetua. Poika käänsi minulle selkänsä ja lähti sitten kävelemään kohti oveamme. Katsoin Eetun mustan, Slipknot paidan selkämystä niin kauan, kunnes poika poistui valkoisesta ulko-ovestamme.

Olimme taas riidelleet Eetun, rakkaan poikaystäväni kanssa. Eetu oli minulle kaikki kaikessa, mutta en tiennyt enää, minkälaisia tunteita minulla oli häntä kohtaan. Olen nimittäin huomannut, että tytöt kiinnostavat minua enemmäin kuin pojat. Nyt kun Eetulle kerroin asiasta, sain taas vaih riidan aikaiseksi. Ehkä meitä ei ole tarkoitettu yhteen. Tai sitten on. En enää tiennyt mistään mitään. En tiennyt rakastinko Eetua samalla tavalla kuin aikaisemmin. Mutta en olisi valmis luopumaan hänestä. Eetu oli ensimmäinen poika, johon tosissani rakastuin. Hän oli ensimmäinen, joka ymmärsi minua täysin. Sen takia halusin pitää Eetusta kiinni mahdollisimman pitkään.

Vaivuin ajatuksiini ja kyyneleet vierivät poskiani pitkin. En halunnut menettää Eetua ja nyt pelkäsin, että hän jättäisi minut. Pitkän hiljaisuuden ja nurkassa itkemisen jälkeen kuulin puhelimeni tekstiviestiäänen hälyyttävän mustien farkkujeni taskussa. ''Eetu'', ajattelin ja avasin tärisevin käsin siniset puhelimeni näppäinlukon jonka jälkeen avasin viestin. Viesti oli pitkä ja huolella kirjoitettu. Mitä pidemmälle sitä luin, sitä enemmän kyyneleitä valui poskiani pitkin. ''Sori Oona, mut musta tuntuu, et me ei kuuluta yhteen. Ollaan riidelty niin monesti ja jos sä kerta oot tyttöihin päin enemmän niin kannattaako meidän enää olla yhdessä? Kyllä muakin tulee sua ikävä, mut... mut mä en enää jaksa tätä kaikkea''. Se oli viestin satuttavin kohta. Kun olin lukenut viestin, viskasin puhelimeni pienehkön keittiömme toiselle puolelle ja sain uudestaan hysteerisen itkukohtauksen.

''Ei, ei, ei, ei'', hoin ja painoin käsillä päätäni. Itkin, itkin ja itkin. Koskaan ennen minuun ei ollut sattunut niin paljon. Minusta tuntui, että menetin ihmisen, jolle pystyin kertomaan kaiken. Aivan kaiken. Nyt vasta tajusin todelliset tunteeni Eetua kohtaan. ''Voi hemmetti mä rakastan sitä jätkää liikaa'', sanoin itsekseni ja jatkoin itkemistä. Siirsin tummanruskeita hiussuortuvia pois naamaltani ja painoin kädet silmieni päälle. ''Mä en ois halunnu menettää Eetua'', kuiskasin itselleni ja jatkoin hysteeristä itkemistäni.

Noin tunnin kuluttua sain viimeinkin rauhoiteltua itseäni hieman. Konttasin keittiömme toiseen päähän ja nappasin puhelimeni. Tungin sen takaisin taskuuni ja avasin sitten radion. Ajattelin, että ehkä musiikki piristäisi minua. Vaihtelin radiokanavia ja sitten kuulin eräältä kanavalta mieluisen biisin. ''Nyt olen yksinään. Ja mä voisin kuolla tähän ikävään. Tule takaisin. Mä lupaan hoitaa kaiken paremmin''. Se oli yksi lempi biiseistäni. Raaka-Aineen 1-1=0. Se sopi hyvin elämääni tällä hetkellä. ''Mä kaipaan sua Eetu'', sanoin ja löin nyrkkini pöytään niin monesti, että käteeni tuli pieniä haavaumia. ''Mä en halua elää ilman sua'', puhuin taas itsekseni ja pyyhin sitten punaisen hupparini hihoihin kyyneleet poskiltani.

Kaivoin puhelimeni taskustani ja aloin kirjoittamaan viestiä Eetulle. ''Nyt olen yksinään. Ja mä voisin kuolla tähän ikävään. Tule takaisin. Mä lupaan hoitaa kaiken paremmin. Eetu, tuu jooko käymää. Mulla olis asiaa. Tärkeetä sellasta''. Sen sain kirjoitetta viestiin ennen sen lähettämistä. Painoin lähetä-nappia ja näytölle pomppasi teksti ''viestiä lähetetään''. Sitten se lähti. Jäin odottamaan, että Eetu vastaisi viestiini.

Nousin ylös lattialta ja menin vessamme peilin eteen. Meikkini olivat levinneet pitkin poskia ja näytin muutenkin kamalalta. Silmäni olivat aivan turvoksissa. Etummaiset hiukseni olivat kosteina kyynelistä ja naamani punotti ihan mukavasti. Pesin kasvoni kylmällä vedellä useaan kertaan. Sitten laitoin uudet meikit naamaani ja katsoin itseäni peilistä. Silmäni olivat vieläkin hieman turvoksissa, mutta ainakin itku oli loppunut hetkeksi. Havahduin kun kuulin ovikellon soivan. ''Äiti taisi tulla'', ajattelin ja kävelin ovelle. Avasin hitaasti valkean ulko-ovemme ja näin oven toisella puolella tutun pojan. Eetun.

Katseemme kohtasivat ja siinä me sitten seisoimme. Ihan hiljaa. Eetu oli korjaillut meikkejään, mutta hänestä kyllä huomasi, että oli tullut itkettyä. ''Sulla oli jotain asiaa'', Eetu sanoi ja pyöritteli huulikoruaan. Tuli taas hetken hiljaisuus ja sitten avasin suuni. ''Mä rakastan sua'', sanoin hiljaa ja annoin hiusten pudota silmilleni. ''Mä en tarvi muita, vaan sut. Sä oot mulle se numero yksi. Ei kukaan muu. Mä en haluu elää ilman sua'', jatkoin hiljaa ja katsoin mustia sukkiani. Olimme taas hetken hiljaa ja sitten Eetu nosti katseeni. ''Mäkin rakastan sua. En ois saanu lähettää sitä viestiä sulle. Mä vaan pelkäsin, et ihastuisit johonki meiän suhteen aikana ja sitten kävis niin ja näin'', Eetu sanoi ja katsoi minua pienesti hymyillen. Minunkin huulilleni nousi pieni hymy ja sitten pystyinkin tuntemaan Eetun pehmeät huulet omillani. ''Mä tykkään susta liikaa'', kuiskasin hiljaa. ''Mäkin susta. Eihän riidellä enää näin pahasti eihän?'' Eetu kuiskasi ja katsoi minua. ''Ei riidellä ei'', sanoin hiljaa, ja painoin huuleni pojan huulia vasten.

Odota

Päiväkirja 24.6.

‘’Niin paljon turhia sanoja kahden pienen ihmisen suhteessa, josta kumpikaan ei tiedä mitä haluavat’’

Taas kävi näin. Riideltiin Tuomaksen, pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa. Ja tää ei oo mikään pieni riitä niin kuin ne edellisen. En mä haluais, et mun ja Tuomaksen välit menis poikki tai et me erottais, mut jos tää meiän suhde ei enää toimi ni kai se sit on pakko erota. Meil on muutenki ollu lähiaikoin nii paljon riitojaa. Tääkin riita on jo neljäs kahen viikon sisäl. Me ollaa muutenki sen verran erilaisii. Tuomas on söpö ja pitkä emopoika, mustat hiukset jotka roikkuu silmil, vihreet silmät, huuli- ja kulmalävistetty. Mä taas olen lyhyt hevarilikka, jota luullaan jätkäks todella usein. Omistan pitkät, tummanruskeat hiukset, sinivihreet silmät ja muutenki oon todella lauta. Meikkiäkin käytän, mut niin käyttää kyl Tuomaskin. Meilt on lukuisia kertoja kysytty et ollaanko veljeksii / ollaanko me homoja. Ollaan siinä sitten selitelty, et mä oon tyttö ja Tuomas poika.

Niin niistä meidän riidoista. Tälläkin kerralla riita lähti tosi, tosi pienest jutust, mut siit sit kehitty tosi tosi iso riita. Kaikki lähti siitä, kun me istuttii meillä ja katottiin olkkaris telkkarii. Juteltiin siinä sitten sitä sun tätä ja kun sanoin jotain, niin Tuomas otti taas puheeksi meiän ikäsen serkkunsa Niklaksen. Tuomas sit alko puhumaan siinä siitä Niklaksest ja mä kysyin siltä, et onks sen pakko jauhaa taas sen serkusta. Siitä sitten kasvoi riita ja Tuomas lähti meiltä ovet paukkuen. Siinä sitten ennen lähtöään se sano, tai no huus, et se ei enää tiiä haluuko seurustella mun kanssa. Mä sit vastasin takasi samal mital ja sit Tuomas vaan lähti. Mä en tiiä haluanko erota vai en. Ei meiän suhteesta tuu mitään jos se on tämmöistä. Asiaa täytyy miettiä tarkemmin. Ollaanhan me oltu tässä yhdessä jo kolmisen vuotta. Sillo ku alettiin seurustelee Tuomas oli menos seiskalle ja mä kutoselle. Siitä asti ollaa pysytty uskollisina toisillemme kunnes sitten ku täytin 14 ni meillä alko pienoinen alamäki ja siit asti tää on ollu tämmöistä. Eli suunnilleen vuoden ollaan sinnitelty suhteessa ja sovittu miljoonat eri riidat.

Päiväkirja 28.7.

‘’En silloin osannut arvostaa meidän kahden yhteistä rakkautta. Sitä on turha enää pelastaa, en osannut sua mä rakastaa’’

Tässä kuukauden sisällä on käynyt paljonkin. Sovittiin Tuomaksen kanssa se riita, mistä kerroinkin, mut sit iskin silmäni yhteen juuri tänne muuttaneeseen hevarijätkään. Se sitten jotenkin selvis Tuomakselle ja riideltiin siitäkin monta päivää. Sitten tuli ero. Yhteisestä päätöksestä erottiin. Me molemmat tajuttiin, et ei meiän suhde toimi, jos riidellään vaan kokoajan. Vaikka ollaankin oltu parhaita kavereita jo viis vuotiaista asti. On Tuomas nykyäänkin vielä mun kaveri, mut meiän ystävyyskin hieman kärsi niitten riitojen takia. Ollaan silti hyvis välein viel. Tosin, kyl meille joskus vielä jonkinlaista sanaharkkaa tulee. Mut eiköhän kaikille ystävyksille?

Ja kai se oli iha hyvä asia, et päätettiin olla vaan kavereita. Mäkin tutustuin facessa siihen hevarijätkään, Anttiin. Alettii sit liikkuu samas porukas ulkoon ja pian mun ja sen välille tulikin jotain vakavampaa. Nyt sit meillä on jonkinlaista juttua. Mulla ja Antilla juttu luisti hyvin jo sil kerral ku ekan kerran juteltiin kunnol. Meil molemmilla on samanlain musamaku ja tyyli. Mietittii myös, et seuraavalla Children of bodomin keikalle mennää yhessä.

Antti on siis mua vuotta vanhempi, eli 16-vuotias, ylisöpö hevarijätkä. Mustat, pitkät hiukset, harmaat silmät, ihana tyyli. Anttikin on mua ainakin sen pään pidempi. Ellei enemmänkin. Mut se on just täydellinen jätkä. Huomaavainen, mukava, kiltti, huumorintajuinen yms. Eikä meiän välille oo ainakaan viel tullu minkäänlaista kitkaa.

Päiväkirja 19.8.

‘’Luulin paljon kuvitelmia, jotka olikin vain harhakuvia. En halua niitä unohtaa, ne teki mun elämästä parempaa’’

Mä en koskaan ois uskonu Antista. Se oli niin huomaavainen ja mukava ja kaikkee. Niin siis sillä olikin jo tyttöystävä. Hemmetin playeri. Leikki mun tunteilla. Kerranki ku luulin löytäväni täydellisen jätkän niin tässä kävikin näin. Ehkä mun ei kuulu löytää sitä oikeeta. Antti sai mut onnellisemmaksi ku melkein kukaa muu. Mut nyt se sit teki sen mitä aina pelkäsin. Olin siis kokoajan säätäny varatun kanssa. Ei tunnu mukavalta. Mua oli vaan käytetty hyväks. Anttille ja sille sen tyttöystävälle tuli kaukosuhde ku Antti tänne muutti. Ja heti piti olla iskemäs tyttöö ku ei tyttöystävä ollu lähellä. Miksi näin? Miksi?

Päiväirja 28.8.

‘’En tiedä kuinka kertoisin, että sinusta mä silloin välitin. Mä haluaisin vielä yrittää perustaa yhteistä elämää’’

Tänään mä tajusin jotain, mitä en uskonu koskaan tajuavani. Tajusin, et oon vieläki iha kusessa Tuomakseen. Senkin huomasin siitä, et teki pahaa kattoo sitä tyttöporukan kesken halailemas jotain tyttöö. Mun tekis niin mieli mennä Tuomaksen luokse, ja sanoo sille et mä viel tykkään siit iha hemmetisti. Mut eikai siitä olis mitään apua? Jos sillä on jo toinen? Se tyttö jonka kanssa se niin kovasti halaili. Ois ne kyllä söpö pari. Molemmat semmosii emokid tyyppejä. Jos Tuomaksel oli vielä meiän eron jälkee jotain tunteita mua kohtaan, ni nyt tajuan miltä se tuntu. Ihan hirveeltä. Mä välitin, ja välitän, ja tuun aina välittää Tuomaksesta kaikista eniten. Vaikka meillä olikin paljon riitoja, niin olihan meillä hyviäkin hetkiä paljonkin. Ja aina me sovittiin kaikki meiän riidat ja sit oltiin taas ihan parhaita kavereita.

Päiväkirja 13.9.
‘’Odota, älä mee, mä vielä sinua tarvitsen. Juhlitaan, kahdestaan, niin me voidaan kaikki unohtaa’’

Mä en oo vieläkään uskaltanu kertoo Tuomakselle, et tykkään siit iha hirveesi vieläkin. Mut sen tiiän, et ei sil oo mitään sen tytön kaa. Et ne on vaa kavereita. Mut sit kuulin huonojaki uutisia. Tuomas kerto mesessä, et ne on muuttamas pois Rovaniemeltä. Ne on muuttamassa Helsinkiin. Kauas täältä. Mulla olis enää pari päivää aikaa kertoo Tuomakselle tunteistani. Mä en nimittäin tiiä, tuunko näkemään Tuomasta enää sen muuton jälkeen. Joo. Pakko rohkaistua. Pakko kertoa Tuomakselle. Mä kadun jos en kerro. Mä kadun sitä liikaa. En mä pysty ees unohtamaan Tuomasta. Se on mulle liian rakas söpöemopoikafrendi josta välitän, ja tuun aina välittämäänkin. Soitan Tuomakselle nyt ja kerron, et haluun tavata sen. Niin mä teen. Nyt.

Päiväkirja 14.9.

Mä sitten eilen kerroin Tuomakselle, et tykkään siitä ihan hirveesti vieläkin, ja kerroin myös, et ku näin sen toisen tytön seuras, ni se sattu ja paljon. Ensin Tuomas meni ihan hiljaiseksi. Sit se käänsi katseensa tennareihinsa ja oli vieläkin hiljaa. ‘’Salla…’’, Tuomas oli aloittanut lauseensa ja kääntänyt sitten katseensa takaisin minuun. Tuli taas pitkä hiljaisuus, kunnes Tuomas päätti avata sanaisen varastonsa. ‘’Mäkin kyllä tykkään susta vielä. Mua sattu iha samal taval ku suakin sillo ku näin sut Antin kaa. Mut meiän juttu ei toimis enää. Mä tuun asumaa Helsingis ja sä tääl Rovaniemel. Ei meiän juttu toimis niin pitkän välimatkan takii. Mut mä tuun aina muistaa sut. Ihan aina. Me voidaan soitella ja tekstailla vaikka joka päivä. Ja puhua mesessä. Ja kyllä me vielä nähdään’’. Ne sanat Tuomas sanoi minulle vieno hymy huulillaan. Olin halannu Tuomasta pitkään sen jälkeen. Tiesin, että Tuomas oli oikeassa. Ei meillä toimisi kaukosuhde.

Näimme vielä viimeisen kerran tänään. Huomenna aamulla alkaisi Tuomaksen muutto, emmekä enää näkisi pakosti pitkään aikaan. Olimme jutelleet vaikka mistä. Olimme taas läheisimpiä kuin koskaan. Lupasimme toisillemme, että pitäisimme toisiimme yhteyttä niin paljon kuin vain mahdollista. Sen lupauksen teimme juuri ennen eroamistamme. Hyvästelin Tuomaksen ja toivotin hänelle hyvää matkaa Helsinkiin.

Kissing the shadows

Tyttö katsoi poikaa sinisillä silmillään. Pieni hymy nousi hänen kasvoilleen. Tyttö ei kuulisi mitä poika sanoisi, vaikka kuinka haluaisi. Poikaa se ei paljoa haitannut. Heidän huulensa koskettivat toisiaan kaikesta huolimatta monia kertoja. Näin tyttö sai selville pojan tunteet. Pojan ei tarvinnut sanoa tytölle mitään kertoakseen, kuinka paljon tytöstä tykkäsi. Poika ei osannut viittoa ollenkaan. Hän ei siis saisi kunnolla sanottua tytölle tunteistaan. Tyttö luki kuitenkin huulilta hyvin ja ymmärsi kaiken, mitä poika selitti. Vaikka tyttö olisi kuinka halunnut kertoa pojalle pitkästi tunteistaan, hän ei pystynyt. Niin monia sanoja tyttö ei vielä osaisi muodostaa huulillaan. Mutta tyttö osasi sanoa pari sanaa, joista poika ilahtui aina, kun tyttö ne sanoi. ‘’Minä rakastan sinua’’.

Pian kuitenkin poika kiinnostui toisesta. Toisesta tytöstä, joka kuuli ja osasi puhua yhtä hyvin, kuin poikakin. Tyttö ei voinut huutaa pojalle, kuinka paljon tätä rakasti. Hän tyytyi lohduttomaan itkuun ja vihaisiin katseisiin. Tyttö ei tajunnut mitä oli tehnyt väärin. Tuliko ero siksi, että tyttö ei voinut kuulla rakkaansa sanoja. Johtuiko se siitä, että tyttö ei pystynyt kertomaan pojalle, kuinka paljon häntä rakasti.

Eräänä iltana tyttö seisoi peilinsä edessä, sakset kädessä. Hän huokaisi hiljaa ja kohotti kättään, jossa sakset olivat. Mustia hiuksia alkoi kerääntymään lattialle. Tytön pitkät mustat hiukset olivat hetkessä epätasaiset, ja lyhyet. Sakset putosivat tytön kädestä lattialle silloin, kun tyttö oli omasta mielestään valmis. Tyttö repi päällään olevaa mustaa mekkoa. Mekon tasainen ja huoliteltu reuna oli pian riekaleina. >>Nyt olen valmis<< tyttö ajatteli ja pyyhki levinneitä meikkejään poskiltaan.

Tyttö nappasi maassa lepäävät sakset ja juoksi huoneestaan ulos. Ulos koko talosta. Läheiselle rannalle. Kello lähestyi keskiyötä, mutta se ei kiinnostanut tyttöä. Hän vain juoksi, juoksi kaikkien varjojen läpi. Kertaakaan pysähtymättä. Paljain jaloin tyttö juoksi asfaltin peittämiä teitä pitkin. Jalat rakoilla ja kipeinä. Koko matkan kyyneleet valuivat tytön silmistä sotkien meikkiä enemmän ja enemmän. Tytön päästessä rantaan, hän oli yksin. Ei ketään missään. Mutta tyttö tiesi, hän ei ole yksin. Koskaan ei tiedä, mitä rantakallioiden välissä vaanii.

Tyttö tiesi mitä teki. Hän tiesi, ettei kuulisi lähellä olevaa vaaraa. Ilma oli tyyni, mutta silti tyttö tunsi ohitsensa kiitävän tuulenpuuskan. Tuska pakotti tytön polvilleen. Hän katsoi vuotavaa käsivarttaan. Käsivarteen oli ilmestynyt suurehko haava. Vaikka ketään ei missään näkynyt, tyttö tiesi kuka oli syyllinen tähän. Hän käänsi katseensa rantakalliolle. Varjoissa kiilsi silmäpari. Moni olisi pelästynyt, mutta tyttö oli paikoillaan. Hän tiesi vaarasta, mutta tällä kertaa hän ei pelännyt. Joskus hän pelkäsi kuollakseen, nyt hän oli kokenut sen, eikä se enää pelottanut. Tämän saman hän koki ollessaan pieni. Kaiken saman tuskan, saman raapaisun, saman henkilön.

Tyttö tunsi ihollaan uuden tuulenpuuskan. Tällä kertaa tytön kasvoilla oli suurehko haava. Kova kipu peitti tytön kasvot, mutta hän ei välittänyt. Tyttö nosti katseensa maasta ja huomasi edessään pojan. Pojan joka jätti tytön. Hahmo ei kuitenkaan ollut se sama poika sisältä päin. Hän oli nyt demoni. Demoni, joka tappaisi tytön minä hetkenä hyvänsä antaen sitten tytölle uuden elämän poistaen edelliset viat ja antaen uudet. ‘’Kuulosi palaa, mutta tästä lähtien suutelet vain varjoja’’, tutun pojan näköinen hahmo sanoi ja painoi käden tytön otsalle. Tyttö pystyi kuulla kaiken mitä hahmo sanoi. ‘’Vain varjoja’’, tyttö sanoi ja kaatui maahan tajuttomana. Herätessään tyttö kuuli taas. Mutta hän ei ollut kotona. Hän oli nyt varjojen ympäröimässä paikassa. Missään ei ollut valoa. Missään ei ollut kauneutta. Kaikki oli pimeyden peitossa. Nyt tyttö olisi pimeydessä vain varjot seuranaan.