Kissing the shadows

Tyttö katsoi poikaa sinisillä silmillään. Pieni hymy nousi hänen kasvoilleen. Tyttö ei kuulisi mitä poika sanoisi, vaikka kuinka haluaisi. Poikaa se ei paljoa haitannut. Heidän huulensa koskettivat toisiaan kaikesta huolimatta monia kertoja. Näin tyttö sai selville pojan tunteet. Pojan ei tarvinnut sanoa tytölle mitään kertoakseen, kuinka paljon tytöstä tykkäsi. Poika ei osannut viittoa ollenkaan. Hän ei siis saisi kunnolla sanottua tytölle tunteistaan. Tyttö luki kuitenkin huulilta hyvin ja ymmärsi kaiken, mitä poika selitti. Vaikka tyttö olisi kuinka halunnut kertoa pojalle pitkästi tunteistaan, hän ei pystynyt. Niin monia sanoja tyttö ei vielä osaisi muodostaa huulillaan. Mutta tyttö osasi sanoa pari sanaa, joista poika ilahtui aina, kun tyttö ne sanoi. ‘’Minä rakastan sinua’’.

Pian kuitenkin poika kiinnostui toisesta. Toisesta tytöstä, joka kuuli ja osasi puhua yhtä hyvin, kuin poikakin. Tyttö ei voinut huutaa pojalle, kuinka paljon tätä rakasti. Hän tyytyi lohduttomaan itkuun ja vihaisiin katseisiin. Tyttö ei tajunnut mitä oli tehnyt väärin. Tuliko ero siksi, että tyttö ei voinut kuulla rakkaansa sanoja. Johtuiko se siitä, että tyttö ei pystynyt kertomaan pojalle, kuinka paljon häntä rakasti.

Eräänä iltana tyttö seisoi peilinsä edessä, sakset kädessä. Hän huokaisi hiljaa ja kohotti kättään, jossa sakset olivat. Mustia hiuksia alkoi kerääntymään lattialle. Tytön pitkät mustat hiukset olivat hetkessä epätasaiset, ja lyhyet. Sakset putosivat tytön kädestä lattialle silloin, kun tyttö oli omasta mielestään valmis. Tyttö repi päällään olevaa mustaa mekkoa. Mekon tasainen ja huoliteltu reuna oli pian riekaleina. >>Nyt olen valmis<< tyttö ajatteli ja pyyhki levinneitä meikkejään poskiltaan.

Tyttö nappasi maassa lepäävät sakset ja juoksi huoneestaan ulos. Ulos koko talosta. Läheiselle rannalle. Kello lähestyi keskiyötä, mutta se ei kiinnostanut tyttöä. Hän vain juoksi, juoksi kaikkien varjojen läpi. Kertaakaan pysähtymättä. Paljain jaloin tyttö juoksi asfaltin peittämiä teitä pitkin. Jalat rakoilla ja kipeinä. Koko matkan kyyneleet valuivat tytön silmistä sotkien meikkiä enemmän ja enemmän. Tytön päästessä rantaan, hän oli yksin. Ei ketään missään. Mutta tyttö tiesi, hän ei ole yksin. Koskaan ei tiedä, mitä rantakallioiden välissä vaanii.

Tyttö tiesi mitä teki. Hän tiesi, ettei kuulisi lähellä olevaa vaaraa. Ilma oli tyyni, mutta silti tyttö tunsi ohitsensa kiitävän tuulenpuuskan. Tuska pakotti tytön polvilleen. Hän katsoi vuotavaa käsivarttaan. Käsivarteen oli ilmestynyt suurehko haava. Vaikka ketään ei missään näkynyt, tyttö tiesi kuka oli syyllinen tähän. Hän käänsi katseensa rantakalliolle. Varjoissa kiilsi silmäpari. Moni olisi pelästynyt, mutta tyttö oli paikoillaan. Hän tiesi vaarasta, mutta tällä kertaa hän ei pelännyt. Joskus hän pelkäsi kuollakseen, nyt hän oli kokenut sen, eikä se enää pelottanut. Tämän saman hän koki ollessaan pieni. Kaiken saman tuskan, saman raapaisun, saman henkilön.

Tyttö tunsi ihollaan uuden tuulenpuuskan. Tällä kertaa tytön kasvoilla oli suurehko haava. Kova kipu peitti tytön kasvot, mutta hän ei välittänyt. Tyttö nosti katseensa maasta ja huomasi edessään pojan. Pojan joka jätti tytön. Hahmo ei kuitenkaan ollut se sama poika sisältä päin. Hän oli nyt demoni. Demoni, joka tappaisi tytön minä hetkenä hyvänsä antaen sitten tytölle uuden elämän poistaen edelliset viat ja antaen uudet. ‘’Kuulosi palaa, mutta tästä lähtien suutelet vain varjoja’’, tutun pojan näköinen hahmo sanoi ja painoi käden tytön otsalle. Tyttö pystyi kuulla kaiken mitä hahmo sanoi. ‘’Vain varjoja’’, tyttö sanoi ja kaatui maahan tajuttomana. Herätessään tyttö kuuli taas. Mutta hän ei ollut kotona. Hän oli nyt varjojen ympäröimässä paikassa. Missään ei ollut valoa. Missään ei ollut kauneutta. Kaikki oli pimeyden peitossa. Nyt tyttö olisi pimeydessä vain varjot seuranaan.