Novelli: Neilikka

Neilikka

“Älä jätä lasta makaamaan,
Yksin tähän kylmään maailmaan”

“Emme me voi pitää häntä. Ei meillä ole varaa”, isä sanoi äidille ja katsoi pientä kehdossa makaavaa tyttölasta. “Ei meidän rahamme riitä. Meidän on luovuttava hänestä kokonaan”, isä jatkoi ja äiti käänsi katseensa muutaman päivän vanhaan tyttäreensä. “Kai se niin on”, hän sanoi huokaisten ja käänsi katseensa ulkoilmaan. “Rahamme eivät riitä siihen, että voisimme viedä hänet lähimpään lastenkotiin. Meidän on hylättävä hänet hankeen”, isä sanoi päättäväisesti ja nosti tyttärensä kehdosta. “Meidän on pakko tehdä se”, isä jatkoi kuiskaten ja katsoi samalla vaimonsa vuolaasti valuvia kyyneleitä. He molemmat tiesivät, että muuta vaihtoehtoa ei ollut. Tytär olisi jätettävä hankeen ja oli toivottava, että joku tuon pienen lapsen löytäisi ja ottaisi mukaansa. Muuten löydettäisiin hangesta jäätynyt lapsi. Kylmästä kankeana ja jäätyneenä. Kuolleeksi jäätyneenä.

Lumihiutaleet tanssivat pienen ihmisen kasvoille. Hän työnsi kielensä ulos ja kalasteli sillä lumihiutaleita. Lastenkoti oli hänen ainoa kotinsa. Ollut siitä asti, kun hänet löydettiin hangesta muutaman päivän ikäisenä. Kukaan ei tiennyt, ketkä hänen, tuon tytön vanhemmat olisivat. Hänestä ei tiedetty mitään. Hänet oli hylätty. Jätetty. Unohdettu. Jääkylmään ulkoilmaan keskellä talvea. Muutaman päivän ikäisenä. Hänellä ei ollut nimeä. Ei minkäänlaista. Häntä ruvettiin kutsumaan Neilikaksi. Muuta nimeä hänelle ei annettu. Pieni Neilikka. Vailla muita nimiä.

Neilikka vietti lastenkodissa muutamia vuosia. Hän ei ystävystynyt kenenkään kanssa. Hän halusi olla yksin. Hän istui yksin huoneen nurkassa ja maalasi. Maalasi kauniita kuvia. Neilikka oli lahjakas. Hoitajien mielestä lahjakkaampi kuin muut lapset. Neilikka piti myös musiikista. Hän osasi viiden vuoden ikäisenä soittaa pianolla vaikeimpiakin sävellyksiä. Tuon kaiken hän oppi itse. Kukaan ei tuota pientä vaaleatukkaista tyttöä opettanut. Itseoppinut pieni täydellisyys. Täydellinen tytär kelle vain. Niin huomaavainen. Niin ihana. Mutta kukaan ei häntä adoptoinut, vaikka hoitajat Neilikkaa kehuivat.

Eräänä päivänä eräs pariskunta tuli käymään lastenkodissa. He kiinnittivät ensimmäisenä huomionsa nurkassa istuvaan Neilikkaan, joka parhaillaan maalasi jotain sormiväreillä. “Kuka tuo tyttö on?” nainen kysyi ja osoitti Neilikkaa. “Hän on Neilikka. Erittäin lahjakas ja hyväsydäminen tyttö, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään”, hoitaja kehui ja hymyili pienesti. Hän tiesi, että Neilikka voisi saada nyt hyvän kodin näiltä hyväsydämisiltä ihmisiltä. “Voisitteko pyytää hänet tänne?” nainen kysyi katsettaan Neilikasta kääntämättä. Tuosta sirosta ja pienestä tytöstä, jonka vaaleista hiuksista heijastui täydellisesti auringon valo.

“Neilikka. Tulehan tänne”, hoitaja huusi ja Neilikka kiiruhtikin tutun hoitajan ja pariskunnan luokse. “Esittelehän itsesi”, hoitaja jatkoi ja katsoi hymyillen Neilikkaa. “Nimeni on Neilikka. Täytin hetki sitten 6-vuotta. Osaan maalata ja soittaa pianoa”, Neilikka selitti ja katsoi ujostellen pariskuntaa. “Neilikka on ehdottomasti rauhallisin kaikista lapsista. Hän ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Niin kiltti hän on”, hoitaja kehuskeli ja käänsi sitten katseensa pariskuntaan. Tuohon rikkaaseen pariskuntaan, joka voisi antaa Neilikalle paremman kodin. Paremman, kuin tämä rähjäinen lastenkoti. Lastenkoti, jossa Neilikka oli asunut nyt kuusi vuotta.

“Mitäs sanoisit, jos lähtisit kanssamme uuteen kotiin?” nainen kysyi miehensä kanssa pitämän miettimistauon jälkeen. “Se olisi mukavaa”, Neilikka sanoi ja hymyili niin, että pienet ja valkoiset hampaat tulivat esiin. “Ihanaa. Voit olla varma, että tulet olemaan onnellinen uudessa kodissasi. Pidät siitä varmasti”, nainen sanoi hymyillen ja nosti Neilikan varovasti syliinsä. “Käyhän pakkaamassa tavarasi niin pääset tämän mukavan pariskunnan mukaan”, hoitaja sanoi ja nainen päästi Neilikan pois sylistään. Reippaana tuo pienoinen tyttö kävi pakkaamassa tavaransa sillä välin, kun hänen uudet vanhempansa kävivät allekirjoittamassa muutaman lapun.

Vielä viimeiset hyvästit mukavien hoitajien kanssa. Neilikka lupasi, että kävisi joskus vielä lastenkodissa tapaamassa hoitajiaan, jotka olivat toimineet hänen tukenaan ja turvanaan viimeiset kuusi vuotta. Heitä kaikkia tulisi ikävä, mutta Neilikka tiesi, että nyt hän saisi vanhemmat. Vanhemmat, jotka rakastaisivat häntä ja pitäisivät hänestä hyvää huolta. Vanhemmat, jotka olisivat hänelle tuki ja turva. Isä ja äiti. Rakastavat ja ihanat vanhemmat.

Mutta he olivat kuitenkin kaikkea muuta. Se selvisi Neilikalle, kun hän oli seitsemän vanha. Hänestä ei silloin enää välitetty. Isä ja äiti olivat kokoajan rankaisemassa nuorta Neilikkaa. Hän teki aina jotain väärin ja jokaisesta väärästä teosta hän sai rangaistuksen. Neilikka laihtui ja muuttui aina vain kalpeammaksi. Hänelle annettiin lukuisia iskuja isän nahkavyöstä. Ne sattuivat. Neilikka ei ollut vielä tarpeeksi vanha pitämään puoliaan. Hänen oli vain alistuttava kohtaloonsa.

Mitä pahaa Neilikka oli tehnyt? Oliko hän ollut tuhma tyttö? Niin tuhma, että häntä rankaistaisiin nyt kovin ottein. Neilikka mietti sitä joka päivä. Oliko hän todellakin niin tuhma, että isä ja äiti suuttuivat? Joka ilta hän polvistui ikkunansa eteen ja rukoili. Rukoili apua Jumalalta kysyen samalla, miksi häntä rankaistiin. Miksi häntä rankaistiin niin kovasti? Hän ei koskaan ollut satuttanut kärpästäkään. Ei yhden ainutta kärpästä. Kotityöt hän hoiti kunnolla ja pukeutui aina siististi. Oli aina siisti. Kuunteli kun hänelle puhuttiin. Ei koskaan väittänyt vastaan. Mutta silti hän oli liian tuhma vanhemmilleen.

Ja sitten se Neilikan elämän kamalin ilta koitta. Vanhemmat tulivat kotiin vihaisina ja outoina. Ei sitä kyllä voinut enää outoudeksi kutsua. Vanhemmat haisivat taas sille pahalle juomalle. Juomalle, jonka juonnin jälkeen he rankaisivat ja satuttivat pientä adoptiolastaan. Neilikka erehtyi kysymään, mikä heitä nyt niin suututti. Se oli virhe. Yksi suurimmista virheistä, mitä Neilikka oli ikinä tehnyt. Hän pystyi tuntemaan isänsä vihan päästä varpaisiin. Kaikki ne voimakkaan nyrkkien iskut. Kaikki ne potkut. Neilikka ei pystynyt pistämään vastaan. Hän ei halunnut olla enää tuhma tyttö. Ei enempää. Hän halusi olla kiltti ja alistui siksi isänsä väkivallalle. Kaikki ne lyönnit ja potkut sattuivat isku iskulta aina vain vähemmän ja Neilikka ei enää tuntenut potkujen voimaa. Hänen suussaan maistui katkeran veren maku ja pian hän makasi tajuttomana lattialla. Ilman tietoa ympäristöstään. “Katso nyt mitä teit!” äiti huudahti ja katsoi lattialla kituvaa Neilikkaa. “Meidän on piilotettava hänet”, isä sanoi ja kietoi Neilikan peittoon vetäen sitten mustan takkinsa päälleen. “Minä lupaan, että emme jää tästä kiinni”, hän sanoi ennen kuin poistui Neilikan kanssa ovesta ulos kylmään ja hyiseen talviyöhön.

Neilikka alkoi virkoamaan hieman. Hän ei kuitenkaan palannut tajuihinsa. Silmien avaaminen oli liian raskasta. Suussa oleva veri meinasi tukehduttaa hänet. Joka paikkaan koski. Sattui. Poltteli. Neilikka ei voinut sille mitään. Hän ei jaksanut nousta. Ei huutaa. Ei mitään. Vain maata auton takapenkillä peittoon käärittynä. Tuo pieni tyttö. Pieni ja avuton tyttö, joka joutui isäpuolensa hakkaamaksi ha vihan kohteeksi.

Neilikka pystyi vielä tuntemaan, kuinka kylmää lunta heitettiin hänen päälleen. Hän makasi nyt uudelleen lumihangessa. Hylättynä ja yksin jätettynä. Jätettynä kuolemaan kylmyyteen. Tällä kertaa häntä ei tosin löydettäisiin. Hän oli paksun lumikerroksen alla. Sieltä ei olisi pakoreittiä. Ei Neilikalle, joka makasi verisenä ja liikuntakyvyttömänä lämpöisen peiton sisällä. Kylmyys valtasi Neilikan kehon ja happi loppui. Neilikka tiesi sen, että tämän yön jälkeen hän ei heräisi enää koskaan. Hänet päästettäisiin nyt parempaan paikkaan. Kohti taivasta. Paikkaa, jossa hän saisi syntinsä anteeksi ja jossa hän voisi elää maailman loppuun asti onnellisena maalaten ja soittaen.

kuvii

KAIKKI KUVAT ©NEA eli CROWZ

1-1=0

''Jätä mut jo rauhaan'', huusin ja istuin nurkassa. ''Mee pois. Mä en haluu nähä sua'', jatkoin huutamista ja katsoin sitten edessäni seisovaa mustahiuksista Eetua. Pojan kajaalit olivat valuneet pitkin poskia ja tämän hiukset olivat aivan sekaisin. ''Sä et ymmärrä taaskaan mitään tästä'', raivosin ja katsoin Eetua. ''Ehkä en ymmärräkkään. Mä en enää tajua sua. Miks näin? Miksi? Mitä pahaa mä oon sulle tehny? Enpä kai mitään. Miten mä voisin tukea sua tässä asiassa jos pelkään menettäväni sut?'' Eetu huusi ja katsoi minua suoraan silmiin. Kajaalini olivat levinneet poskilleni vielä pahemmin kuin Eetun, ja ruskeat hiukseni olivat kosteat kyynelistä. ''Jos sä oikeesti välittäisit, ni sä tukisit mua täs asias'', huusin ja katsoin sitten taas Eetua. ''Mee pois. Oo kiltti. Mä en haluu nähä sua just nyt'', sanoin hieman rauhoittuen. Purskahdin sitten taas uudestaan hysteeriseen itkuun. ''Oona, kyl mä sua ymmärrän mut... mä en haluu menettää sua jonkin tytön takia'', Eetu sanoi hiljaa. Pystyin erottamaan pojan silmistä valuvat kyyneleet. ''Mee vaan pois. Mee pois jooko? Oikeesti. Mee pois'', sanoin ja katsoin Eetua. Poika käänsi minulle selkänsä ja lähti sitten kävelemään kohti oveamme. Katsoin Eetun mustan, Slipknot paidan selkämystä niin kauan, kunnes poika poistui valkoisesta ulko-ovestamme.

Olimme taas riidelleet Eetun, rakkaan poikaystäväni kanssa. Eetu oli minulle kaikki kaikessa, mutta en tiennyt enää, minkälaisia tunteita minulla oli häntä kohtaan. Olen nimittäin huomannut, että tytöt kiinnostavat minua enemmäin kuin pojat. Nyt kun Eetulle kerroin asiasta, sain taas vaih riidan aikaiseksi. Ehkä meitä ei ole tarkoitettu yhteen. Tai sitten on. En enää tiennyt mistään mitään. En tiennyt rakastinko Eetua samalla tavalla kuin aikaisemmin. Mutta en olisi valmis luopumaan hänestä. Eetu oli ensimmäinen poika, johon tosissani rakastuin. Hän oli ensimmäinen, joka ymmärsi minua täysin. Sen takia halusin pitää Eetusta kiinni mahdollisimman pitkään.

Vaivuin ajatuksiini ja kyyneleet vierivät poskiani pitkin. En halunnut menettää Eetua ja nyt pelkäsin, että hän jättäisi minut. Pitkän hiljaisuuden ja nurkassa itkemisen jälkeen kuulin puhelimeni tekstiviestiäänen hälyyttävän mustien farkkujeni taskussa. ''Eetu'', ajattelin ja avasin tärisevin käsin siniset puhelimeni näppäinlukon jonka jälkeen avasin viestin. Viesti oli pitkä ja huolella kirjoitettu. Mitä pidemmälle sitä luin, sitä enemmän kyyneleitä valui poskiani pitkin. ''Sori Oona, mut musta tuntuu, et me ei kuuluta yhteen. Ollaan riidelty niin monesti ja jos sä kerta oot tyttöihin päin enemmän niin kannattaako meidän enää olla yhdessä? Kyllä muakin tulee sua ikävä, mut... mut mä en enää jaksa tätä kaikkea''. Se oli viestin satuttavin kohta. Kun olin lukenut viestin, viskasin puhelimeni pienehkön keittiömme toiselle puolelle ja sain uudestaan hysteerisen itkukohtauksen.

''Ei, ei, ei, ei'', hoin ja painoin käsillä päätäni. Itkin, itkin ja itkin. Koskaan ennen minuun ei ollut sattunut niin paljon. Minusta tuntui, että menetin ihmisen, jolle pystyin kertomaan kaiken. Aivan kaiken. Nyt vasta tajusin todelliset tunteeni Eetua kohtaan. ''Voi hemmetti mä rakastan sitä jätkää liikaa'', sanoin itsekseni ja jatkoin itkemistä. Siirsin tummanruskeita hiussuortuvia pois naamaltani ja painoin kädet silmieni päälle. ''Mä en ois halunnu menettää Eetua'', kuiskasin itselleni ja jatkoin hysteeristä itkemistäni.

Noin tunnin kuluttua sain viimeinkin rauhoiteltua itseäni hieman. Konttasin keittiömme toiseen päähän ja nappasin puhelimeni. Tungin sen takaisin taskuuni ja avasin sitten radion. Ajattelin, että ehkä musiikki piristäisi minua. Vaihtelin radiokanavia ja sitten kuulin eräältä kanavalta mieluisen biisin. ''Nyt olen yksinään. Ja mä voisin kuolla tähän ikävään. Tule takaisin. Mä lupaan hoitaa kaiken paremmin''. Se oli yksi lempi biiseistäni. Raaka-Aineen 1-1=0. Se sopi hyvin elämääni tällä hetkellä. ''Mä kaipaan sua Eetu'', sanoin ja löin nyrkkini pöytään niin monesti, että käteeni tuli pieniä haavaumia. ''Mä en halua elää ilman sua'', puhuin taas itsekseni ja pyyhin sitten punaisen hupparini hihoihin kyyneleet poskiltani.

Kaivoin puhelimeni taskustani ja aloin kirjoittamaan viestiä Eetulle. ''Nyt olen yksinään. Ja mä voisin kuolla tähän ikävään. Tule takaisin. Mä lupaan hoitaa kaiken paremmin. Eetu, tuu jooko käymää. Mulla olis asiaa. Tärkeetä sellasta''. Sen sain kirjoitetta viestiin ennen sen lähettämistä. Painoin lähetä-nappia ja näytölle pomppasi teksti ''viestiä lähetetään''. Sitten se lähti. Jäin odottamaan, että Eetu vastaisi viestiini.

Nousin ylös lattialta ja menin vessamme peilin eteen. Meikkini olivat levinneet pitkin poskia ja näytin muutenkin kamalalta. Silmäni olivat aivan turvoksissa. Etummaiset hiukseni olivat kosteina kyynelistä ja naamani punotti ihan mukavasti. Pesin kasvoni kylmällä vedellä useaan kertaan. Sitten laitoin uudet meikit naamaani ja katsoin itseäni peilistä. Silmäni olivat vieläkin hieman turvoksissa, mutta ainakin itku oli loppunut hetkeksi. Havahduin kun kuulin ovikellon soivan. ''Äiti taisi tulla'', ajattelin ja kävelin ovelle. Avasin hitaasti valkean ulko-ovemme ja näin oven toisella puolella tutun pojan. Eetun.

Katseemme kohtasivat ja siinä me sitten seisoimme. Ihan hiljaa. Eetu oli korjaillut meikkejään, mutta hänestä kyllä huomasi, että oli tullut itkettyä. ''Sulla oli jotain asiaa'', Eetu sanoi ja pyöritteli huulikoruaan. Tuli taas hetken hiljaisuus ja sitten avasin suuni. ''Mä rakastan sua'', sanoin hiljaa ja annoin hiusten pudota silmilleni. ''Mä en tarvi muita, vaan sut. Sä oot mulle se numero yksi. Ei kukaan muu. Mä en haluu elää ilman sua'', jatkoin hiljaa ja katsoin mustia sukkiani. Olimme taas hetken hiljaa ja sitten Eetu nosti katseeni. ''Mäkin rakastan sua. En ois saanu lähettää sitä viestiä sulle. Mä vaan pelkäsin, et ihastuisit johonki meiän suhteen aikana ja sitten kävis niin ja näin'', Eetu sanoi ja katsoi minua pienesti hymyillen. Minunkin huulilleni nousi pieni hymy ja sitten pystyinkin tuntemaan Eetun pehmeät huulet omillani. ''Mä tykkään susta liikaa'', kuiskasin hiljaa. ''Mäkin susta. Eihän riidellä enää näin pahasti eihän?'' Eetu kuiskasi ja katsoi minua. ''Ei riidellä ei'', sanoin hiljaa, ja painoin huuleni pojan huulia vasten.

Odota

Päiväkirja 24.6.

‘’Niin paljon turhia sanoja kahden pienen ihmisen suhteessa, josta kumpikaan ei tiedä mitä haluavat’’

Taas kävi näin. Riideltiin Tuomaksen, pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa. Ja tää ei oo mikään pieni riitä niin kuin ne edellisen. En mä haluais, et mun ja Tuomaksen välit menis poikki tai et me erottais, mut jos tää meiän suhde ei enää toimi ni kai se sit on pakko erota. Meil on muutenki ollu lähiaikoin nii paljon riitojaa. Tääkin riita on jo neljäs kahen viikon sisäl. Me ollaa muutenki sen verran erilaisii. Tuomas on söpö ja pitkä emopoika, mustat hiukset jotka roikkuu silmil, vihreet silmät, huuli- ja kulmalävistetty. Mä taas olen lyhyt hevarilikka, jota luullaan jätkäks todella usein. Omistan pitkät, tummanruskeat hiukset, sinivihreet silmät ja muutenki oon todella lauta. Meikkiäkin käytän, mut niin käyttää kyl Tuomaskin. Meilt on lukuisia kertoja kysytty et ollaanko veljeksii / ollaanko me homoja. Ollaan siinä sitten selitelty, et mä oon tyttö ja Tuomas poika.

Niin niistä meidän riidoista. Tälläkin kerralla riita lähti tosi, tosi pienest jutust, mut siit sit kehitty tosi tosi iso riita. Kaikki lähti siitä, kun me istuttii meillä ja katottiin olkkaris telkkarii. Juteltiin siinä sitten sitä sun tätä ja kun sanoin jotain, niin Tuomas otti taas puheeksi meiän ikäsen serkkunsa Niklaksen. Tuomas sit alko puhumaan siinä siitä Niklaksest ja mä kysyin siltä, et onks sen pakko jauhaa taas sen serkusta. Siitä sitten kasvoi riita ja Tuomas lähti meiltä ovet paukkuen. Siinä sitten ennen lähtöään se sano, tai no huus, et se ei enää tiiä haluuko seurustella mun kanssa. Mä sit vastasin takasi samal mital ja sit Tuomas vaan lähti. Mä en tiiä haluanko erota vai en. Ei meiän suhteesta tuu mitään jos se on tämmöistä. Asiaa täytyy miettiä tarkemmin. Ollaanhan me oltu tässä yhdessä jo kolmisen vuotta. Sillo ku alettiin seurustelee Tuomas oli menos seiskalle ja mä kutoselle. Siitä asti ollaa pysytty uskollisina toisillemme kunnes sitten ku täytin 14 ni meillä alko pienoinen alamäki ja siit asti tää on ollu tämmöistä. Eli suunnilleen vuoden ollaan sinnitelty suhteessa ja sovittu miljoonat eri riidat.

Päiväkirja 28.7.

‘’En silloin osannut arvostaa meidän kahden yhteistä rakkautta. Sitä on turha enää pelastaa, en osannut sua mä rakastaa’’

Tässä kuukauden sisällä on käynyt paljonkin. Sovittiin Tuomaksen kanssa se riita, mistä kerroinkin, mut sit iskin silmäni yhteen juuri tänne muuttaneeseen hevarijätkään. Se sitten jotenkin selvis Tuomakselle ja riideltiin siitäkin monta päivää. Sitten tuli ero. Yhteisestä päätöksestä erottiin. Me molemmat tajuttiin, et ei meiän suhde toimi, jos riidellään vaan kokoajan. Vaikka ollaankin oltu parhaita kavereita jo viis vuotiaista asti. On Tuomas nykyäänkin vielä mun kaveri, mut meiän ystävyyskin hieman kärsi niitten riitojen takia. Ollaan silti hyvis välein viel. Tosin, kyl meille joskus vielä jonkinlaista sanaharkkaa tulee. Mut eiköhän kaikille ystävyksille?

Ja kai se oli iha hyvä asia, et päätettiin olla vaan kavereita. Mäkin tutustuin facessa siihen hevarijätkään, Anttiin. Alettii sit liikkuu samas porukas ulkoon ja pian mun ja sen välille tulikin jotain vakavampaa. Nyt sit meillä on jonkinlaista juttua. Mulla ja Antilla juttu luisti hyvin jo sil kerral ku ekan kerran juteltiin kunnol. Meil molemmilla on samanlain musamaku ja tyyli. Mietittii myös, et seuraavalla Children of bodomin keikalle mennää yhessä.

Antti on siis mua vuotta vanhempi, eli 16-vuotias, ylisöpö hevarijätkä. Mustat, pitkät hiukset, harmaat silmät, ihana tyyli. Anttikin on mua ainakin sen pään pidempi. Ellei enemmänkin. Mut se on just täydellinen jätkä. Huomaavainen, mukava, kiltti, huumorintajuinen yms. Eikä meiän välille oo ainakaan viel tullu minkäänlaista kitkaa.

Päiväkirja 19.8.

‘’Luulin paljon kuvitelmia, jotka olikin vain harhakuvia. En halua niitä unohtaa, ne teki mun elämästä parempaa’’

Mä en koskaan ois uskonu Antista. Se oli niin huomaavainen ja mukava ja kaikkee. Niin siis sillä olikin jo tyttöystävä. Hemmetin playeri. Leikki mun tunteilla. Kerranki ku luulin löytäväni täydellisen jätkän niin tässä kävikin näin. Ehkä mun ei kuulu löytää sitä oikeeta. Antti sai mut onnellisemmaksi ku melkein kukaa muu. Mut nyt se sit teki sen mitä aina pelkäsin. Olin siis kokoajan säätäny varatun kanssa. Ei tunnu mukavalta. Mua oli vaan käytetty hyväks. Anttille ja sille sen tyttöystävälle tuli kaukosuhde ku Antti tänne muutti. Ja heti piti olla iskemäs tyttöö ku ei tyttöystävä ollu lähellä. Miksi näin? Miksi?

Päiväirja 28.8.

‘’En tiedä kuinka kertoisin, että sinusta mä silloin välitin. Mä haluaisin vielä yrittää perustaa yhteistä elämää’’

Tänään mä tajusin jotain, mitä en uskonu koskaan tajuavani. Tajusin, et oon vieläki iha kusessa Tuomakseen. Senkin huomasin siitä, et teki pahaa kattoo sitä tyttöporukan kesken halailemas jotain tyttöö. Mun tekis niin mieli mennä Tuomaksen luokse, ja sanoo sille et mä viel tykkään siit iha hemmetisti. Mut eikai siitä olis mitään apua? Jos sillä on jo toinen? Se tyttö jonka kanssa se niin kovasti halaili. Ois ne kyllä söpö pari. Molemmat semmosii emokid tyyppejä. Jos Tuomaksel oli vielä meiän eron jälkee jotain tunteita mua kohtaan, ni nyt tajuan miltä se tuntu. Ihan hirveeltä. Mä välitin, ja välitän, ja tuun aina välittää Tuomaksesta kaikista eniten. Vaikka meillä olikin paljon riitoja, niin olihan meillä hyviäkin hetkiä paljonkin. Ja aina me sovittiin kaikki meiän riidat ja sit oltiin taas ihan parhaita kavereita.

Päiväkirja 13.9.
‘’Odota, älä mee, mä vielä sinua tarvitsen. Juhlitaan, kahdestaan, niin me voidaan kaikki unohtaa’’

Mä en oo vieläkään uskaltanu kertoo Tuomakselle, et tykkään siit iha hirveesi vieläkin. Mut sen tiiän, et ei sil oo mitään sen tytön kaa. Et ne on vaa kavereita. Mut sit kuulin huonojaki uutisia. Tuomas kerto mesessä, et ne on muuttamas pois Rovaniemeltä. Ne on muuttamassa Helsinkiin. Kauas täältä. Mulla olis enää pari päivää aikaa kertoo Tuomakselle tunteistani. Mä en nimittäin tiiä, tuunko näkemään Tuomasta enää sen muuton jälkeen. Joo. Pakko rohkaistua. Pakko kertoa Tuomakselle. Mä kadun jos en kerro. Mä kadun sitä liikaa. En mä pysty ees unohtamaan Tuomasta. Se on mulle liian rakas söpöemopoikafrendi josta välitän, ja tuun aina välittämäänkin. Soitan Tuomakselle nyt ja kerron, et haluun tavata sen. Niin mä teen. Nyt.

Päiväkirja 14.9.

Mä sitten eilen kerroin Tuomakselle, et tykkään siitä ihan hirveesti vieläkin, ja kerroin myös, et ku näin sen toisen tytön seuras, ni se sattu ja paljon. Ensin Tuomas meni ihan hiljaiseksi. Sit se käänsi katseensa tennareihinsa ja oli vieläkin hiljaa. ‘’Salla…’’, Tuomas oli aloittanut lauseensa ja kääntänyt sitten katseensa takaisin minuun. Tuli taas pitkä hiljaisuus, kunnes Tuomas päätti avata sanaisen varastonsa. ‘’Mäkin kyllä tykkään susta vielä. Mua sattu iha samal taval ku suakin sillo ku näin sut Antin kaa. Mut meiän juttu ei toimis enää. Mä tuun asumaa Helsingis ja sä tääl Rovaniemel. Ei meiän juttu toimis niin pitkän välimatkan takii. Mut mä tuun aina muistaa sut. Ihan aina. Me voidaan soitella ja tekstailla vaikka joka päivä. Ja puhua mesessä. Ja kyllä me vielä nähdään’’. Ne sanat Tuomas sanoi minulle vieno hymy huulillaan. Olin halannu Tuomasta pitkään sen jälkeen. Tiesin, että Tuomas oli oikeassa. Ei meillä toimisi kaukosuhde.

Näimme vielä viimeisen kerran tänään. Huomenna aamulla alkaisi Tuomaksen muutto, emmekä enää näkisi pakosti pitkään aikaan. Olimme jutelleet vaikka mistä. Olimme taas läheisimpiä kuin koskaan. Lupasimme toisillemme, että pitäisimme toisiimme yhteyttä niin paljon kuin vain mahdollista. Sen lupauksen teimme juuri ennen eroamistamme. Hyvästelin Tuomaksen ja toivotin hänelle hyvää matkaa Helsinkiin.

Kissing the shadows

Tyttö katsoi poikaa sinisillä silmillään. Pieni hymy nousi hänen kasvoilleen. Tyttö ei kuulisi mitä poika sanoisi, vaikka kuinka haluaisi. Poikaa se ei paljoa haitannut. Heidän huulensa koskettivat toisiaan kaikesta huolimatta monia kertoja. Näin tyttö sai selville pojan tunteet. Pojan ei tarvinnut sanoa tytölle mitään kertoakseen, kuinka paljon tytöstä tykkäsi. Poika ei osannut viittoa ollenkaan. Hän ei siis saisi kunnolla sanottua tytölle tunteistaan. Tyttö luki kuitenkin huulilta hyvin ja ymmärsi kaiken, mitä poika selitti. Vaikka tyttö olisi kuinka halunnut kertoa pojalle pitkästi tunteistaan, hän ei pystynyt. Niin monia sanoja tyttö ei vielä osaisi muodostaa huulillaan. Mutta tyttö osasi sanoa pari sanaa, joista poika ilahtui aina, kun tyttö ne sanoi. ‘’Minä rakastan sinua’’.

Pian kuitenkin poika kiinnostui toisesta. Toisesta tytöstä, joka kuuli ja osasi puhua yhtä hyvin, kuin poikakin. Tyttö ei voinut huutaa pojalle, kuinka paljon tätä rakasti. Hän tyytyi lohduttomaan itkuun ja vihaisiin katseisiin. Tyttö ei tajunnut mitä oli tehnyt väärin. Tuliko ero siksi, että tyttö ei voinut kuulla rakkaansa sanoja. Johtuiko se siitä, että tyttö ei pystynyt kertomaan pojalle, kuinka paljon häntä rakasti.

Eräänä iltana tyttö seisoi peilinsä edessä, sakset kädessä. Hän huokaisi hiljaa ja kohotti kättään, jossa sakset olivat. Mustia hiuksia alkoi kerääntymään lattialle. Tytön pitkät mustat hiukset olivat hetkessä epätasaiset, ja lyhyet. Sakset putosivat tytön kädestä lattialle silloin, kun tyttö oli omasta mielestään valmis. Tyttö repi päällään olevaa mustaa mekkoa. Mekon tasainen ja huoliteltu reuna oli pian riekaleina. >>Nyt olen valmis<< tyttö ajatteli ja pyyhki levinneitä meikkejään poskiltaan.

Tyttö nappasi maassa lepäävät sakset ja juoksi huoneestaan ulos. Ulos koko talosta. Läheiselle rannalle. Kello lähestyi keskiyötä, mutta se ei kiinnostanut tyttöä. Hän vain juoksi, juoksi kaikkien varjojen läpi. Kertaakaan pysähtymättä. Paljain jaloin tyttö juoksi asfaltin peittämiä teitä pitkin. Jalat rakoilla ja kipeinä. Koko matkan kyyneleet valuivat tytön silmistä sotkien meikkiä enemmän ja enemmän. Tytön päästessä rantaan, hän oli yksin. Ei ketään missään. Mutta tyttö tiesi, hän ei ole yksin. Koskaan ei tiedä, mitä rantakallioiden välissä vaanii.

Tyttö tiesi mitä teki. Hän tiesi, ettei kuulisi lähellä olevaa vaaraa. Ilma oli tyyni, mutta silti tyttö tunsi ohitsensa kiitävän tuulenpuuskan. Tuska pakotti tytön polvilleen. Hän katsoi vuotavaa käsivarttaan. Käsivarteen oli ilmestynyt suurehko haava. Vaikka ketään ei missään näkynyt, tyttö tiesi kuka oli syyllinen tähän. Hän käänsi katseensa rantakalliolle. Varjoissa kiilsi silmäpari. Moni olisi pelästynyt, mutta tyttö oli paikoillaan. Hän tiesi vaarasta, mutta tällä kertaa hän ei pelännyt. Joskus hän pelkäsi kuollakseen, nyt hän oli kokenut sen, eikä se enää pelottanut. Tämän saman hän koki ollessaan pieni. Kaiken saman tuskan, saman raapaisun, saman henkilön.

Tyttö tunsi ihollaan uuden tuulenpuuskan. Tällä kertaa tytön kasvoilla oli suurehko haava. Kova kipu peitti tytön kasvot, mutta hän ei välittänyt. Tyttö nosti katseensa maasta ja huomasi edessään pojan. Pojan joka jätti tytön. Hahmo ei kuitenkaan ollut se sama poika sisältä päin. Hän oli nyt demoni. Demoni, joka tappaisi tytön minä hetkenä hyvänsä antaen sitten tytölle uuden elämän poistaen edelliset viat ja antaen uudet. ‘’Kuulosi palaa, mutta tästä lähtien suutelet vain varjoja’’, tutun pojan näköinen hahmo sanoi ja painoi käden tytön otsalle. Tyttö pystyi kuulla kaiken mitä hahmo sanoi. ‘’Vain varjoja’’, tyttö sanoi ja kaatui maahan tajuttomana. Herätessään tyttö kuuli taas. Mutta hän ei ollut kotona. Hän oli nyt varjojen ympäröimässä paikassa. Missään ei ollut valoa. Missään ei ollut kauneutta. Kaikki oli pimeyden peitossa. Nyt tyttö olisi pimeydessä vain varjot seuranaan.

I'm not mad

Heräsin taas aamulla ilman sinua. En huomannut sinua taaskaan vieressäni. Olit jättänyt vain lapun tyynyllesi. ‘’Kulta, anteeksi minun oli mentävä töihin.. Tulen illalla kotiin. Voi mennä myöhään’’. Taas se sama lappu. Olin nähnyt sen saman tekstin melkein joka aamu. Viikonloppuisinkin olet jossain muualla kuin kotona.

Nousin istumaan sängyllemme. Viime yönä olit tullut myöhään kotiin. Ja nyt olit lähtenyt jo aikaisin aamusta taas töihin. Uskon, että sinulla on kiire työpaikallasi, mutta et ole koskaan ollut näin kiireinen.

Havahduin kun huomasin puhelimesi yöpöydälläsi. Se vilkkui ja ilmoitti, että vastaajaan oli tullut viesti. Vaikka en olisi pakosti saanut kuunnella viestiä, kuuntelin sen silti. ‘’Hei rakas. Toivottavasti sinulla oli hauskaa. Toivottavasti näemme tänäänkin samoissa merkeissä kuin eilenkin. Odotan sinua hotellillani. Ole valmiina. Terveisin Cindy’’, vastaajasta kuului naisäänellä.

‘’En voi uskoa tätä’’, sanoin. Puhelin putosi kädestäni ja kyyneleet alkoivat valua silmistäni väkisin. Petit siis minua. Ei, en suostu uskomaan sitä. Ei se ei voi olla todellista. Sinähän rakastat minua. Et voisi mitenkään pettää minua. Ei et mitenkään. Rakastit minua niin paljon, että et voisi pettää.

Kävelin keittiöön ja otin pöydältä ponnarin, jolla laitoin tummanruskeat hiukseni kiinni. En suostunut uskomaan, että petit minua. Se vastaaja viestikin oli joku pila kumminkin.

Otin kaapista jauhelihaa ja aloin valmistamaan meille illallista. Koko päivä meni illallisen valmistamiseen. Huomasin kellon olevan jo paljon, joten kävin vaihtamassa T-paitani ja vaaleat farkkuni punaiseen, polviin ulottuvaan, olkaimettomaan mekkoon. Laitoin jalkaani punaisen korkokenkäni ja siirryin sitten meikkaamaan. Levitin huulilleni kirkkaanpunaista huulipunaa ja laitoin reilusti ripsiväriä. Hiukseni laitoin nutturalle.

Kun olin itse valmistautunut katoin pöydän ja istuin paikalleni odottamaan sinua. Minä odotin ja odotin ja odotin ja vihdoin ja viimeinkin sinä tulin. ‘’Hei rakas’’, huudahdin ja juoksin eteiseen. ‘’Hei Caroline. Miten olet hereillä vielä tähän aikaan?’’ kysyit minulta. ‘’Laitoin meille illallista. Tule syömään’’, sanoin ja raahasin sinut pöydän ääreen.

‘’Caroline, minulla on sinulle kerrottavaa’’, sanoit rauhallisella äänellä. ‘’Niin mitä rakas?’’ kysyin ja leikkasin sinulle palan lihamureketta. ‘’Minulla on toinen nainen. Et merkitse minulle enää mitään. Haluan eron’’, sanoit hieman epäröivästi. ‘’Tämä on kai joku vitsi eikö niin?’’ sanoin naurahtaen. ‘’Ei. Tämä ei ole vitsi’’, sanoit ja nousit pois pöydästä.

Kävelit huoneeseemme ja suljit oven perässäsi. Se olikin siis totta. Se viesti ei ollut pila. Nousin itsekkin ylös ja nostin lihamureke vuoan pöydästä. >>Sillä on toinen nainen<< ajattelin ja vuoka lipsahti käsistäni. Päätin siinä samalla ruveta kokkaamaan aamupalaa.

Koko yön ahersin keittiössä. Aamulla kun heräsit ja tulit keittiöön ilmeesi oli näkemisen arvoinen. Katsoit minua. Tummanruskea hiukseni olivat nyt punaiset ja aivan miten sattuu. Meikkini olivat levinneet ja vaalea silmämeikkini oli vaihtunut tummempaan. Mekkoni oli verinen ja hieman rikki.

‘’Hyvää huomenta rakas’’, sanoin ja kävelin luoksesi. ‘’Huomenta’’, mutisit vieläkin hieman järkyttyneenä. ‘’Aamupala on vielä kesken, sillä tärkein ainesosa puuttuu’’, sanoin ilkikurisesti hymyillen. ‘’Mikäs ainesosa?’’ kysyit vieläkin hieman pelokkaana. ‘’Sinä’’, sanoin ja työnsin leipäveitsen suoraan lävitsesi.

Sara + Emmi = ?

Istuin englanninluokan perimmäisellä pulpetilla ja tuijotin luokan valkoista seinää tylsistyneenä. Havahduin kun ovi avautui ja sisään käveli aika pitkä, ruskeahiuksinen, erittäin tutun näköinen tyttö. >>Ei voi olla totta<< ajattelin, kun tunnistin tytön. Hän oli Sara.

‘’Hei Sara. Sinulle on varattu paikka tuolta luokan perältä Emmin vierestä’’, opettaja sanoi ja osoitti pulpettia joka oli noin metrin päässä minun pulpetistani. ‘’Okei’’, Sara mutisi ja käveli luokan perälle ja istui sitten paikalleen. ‘’Hei Emmi’’, Sara kuiskasi. ‘’Hei vaan’’, mutisin itsekseni ja käänsin katseeni kirjaani. En olisi halunnut nähdä Saraa enää koskaan ala-asteen jälkeen.

Tunti kului hitaasti ja viimeinkin kellot soivat. Huomasin aina välillä kuinka Sara katsoi minua ja yritti tehdä sen huomaamattomasti. Kiiruhdin ulos luokasta, mutta luokan ulkopuolella joka tarttui käteeni. ‘’Emmi meidän on puhuttava’’, Sara sanoi ja veti minut viereiseen vessaan. ‘’Mitä sä nyt vielä haluat musta?’’ kysyin Saralta ja painoin katseeni lattiaan. ‘’Siitä on jo 2 vuotta, etkö sä vois jo unohtaa?’’ Sara kysyi ja katsoi minua anelevasti. ‘’Ai sen jälkeen mitä teit mulle. Annas kun mietin. En’’, sanoin ja nostin katseeni Saraan. ‘’Okei se mun ja Nikon juttu jäi lyhyeen. Oon pahoillani et petin sua sen jätkän kanssa. Mä rakastin sillon sua enemmän ku Nikoa’’, Sara sanoi minulle melkein itkien. ‘’Mut menit pettämään kuitenkin’’, sanoin ja kävelin vessan ovelle. ‘’Emmi, anna anteeksi’’, Sara sanoi kun avasin vessan oven ja kävelin pois.

Mietin, että miksi juuri Saran piti tulla samalle luokalle kanssani. Entisen tyttöystäväni joka oli pettänyt minua pojan veljeni kanssa. Ja Saran ja Nikon suhde ei kuulemma merkinnyt mitään. Vaikka olimmekin silloin vasta ala-aste ikäisiä rakastin silti Saraa silloin tosissani. En olisi pettänyt häntä koskaan. En ikinä. Mutta kun sain kuulla Sarasta ja Nikosta jätin Saran.

Vähän eromme jälkeen muutimme pois ja aloitin yläasteen tuntematta ketään. Sain silti nopeasti uusia ystäviä, mutta en koskaan kertonut kuin parille ihmiselle, että tykkäsin tytöistä. Olihan minulla tyttökaverikin hetken aikaa, mutta erosimme pian sillä hän ei tuntunut siltä oikealta.

Kävelin koulun käytävää pitkin miettien asioita. Kuulin sitten juoksuaskelia takanani ja joku tarttui taas käteeni. ‘’Sara jätä mut jo rauhaan’’, sanoin Saralle, joka oli tarttunut käteeni. ‘’Emmi mä rakastan sua. Enemmän kun ketään muuta. Usko se’’, tyttö sanoi. ‘’Mut mä en rakasta enää sua’’, sanoin ja riuhtaisin käteni irti Saran otteesta.

Kävelin ulos ja jätin Saran yksin käytävään. En olisi halunnut nähdä häntä enää koskaan sen jälkeen mitä hän minulle teki.

Kävelin pääoville ja astuin raikkaaseen ulkoilmaan. Aurinko paistoi hieman, mutta ei silti ollut kovinkaan lämmin. Mutta ei kylmäkään. Viileä tuuli teki ilmasta täydellisen.

Huomasin pihan perällä penkeillä parhaan kaverini Jessen. Kiiruhdin pihan perälle ja istuin tuon mustahiuksisen pojan viereen. ‘’Noniin Jesse, kerro mikä on hätänä’’, sanoin. Huomasin aina jos Jesselle ei ollut kaikki hyvin. ‘’Joonas jätti mut’’, Jesse sanoi itkua pidätellen. Huomasin selvästi, että Jesse oli itkenyt. Kajaalit oli levinnyt pitkin pojan vaaleita kasvoja. Sitä ei tosin huomannut, sillä Jessellä roikkui hiukset silmillä.

‘’Voi ei. Te olitte niin söpö pari’’, sanoin ja halasin Jesseä kovaa. ‘’Emmi hei mä litistyn kohta’’, Jesse sanoi. ‘’Ai sori’’, sanoin ja päästin irti. Suoristin hieman mustaa pitkähihaistani ja kaivoin laukustani peilin. ‘’Noniin, nyt laitetaan sun meikit kuntoon’’, sanoin ja siirsin pojan otsahiukset pois tämän silmiltä.

Pienen meikkaustuokion jälkeen Jesse näytti taas itseltään. Mustat rajaukset reunustivat pojan silmiä. ‘’Voi kiitos’’, Jesse sanoi hymyillen. ‘’Eipä kestä’’, sanoin ja aloin pöyhimään mustia , vaivalla laitettuja hiuksiani.

Monet sanovat, että olemme Jessen kanssa kuin toisemme klooneja. Jesse on vain pidempi. Paljon pidempi. Meillä molemmilla oli mustat, aina laitetut hiukset, mustat rajaukset silmissä ja pukeuduimme molemmat mustiin vaatteisiin. Kerran joku luuli, että minä ja Jesse seurustelisimme. Sanoimme vain, että emme todellakaan ole yhdessä ja että me molemmat olemme enemmän kiinnostuneita samasta sukupuolesta mitä itse olemme.

Liian lyhyeltä tuntuva, mukava välitunti loppui kuitenkin pian ja jouduimme palaamaan tylsille oppitunneille. Matkalla kohti liikuntahallia huomasin taas Saran. Tällä kertaa kävelin vain tytön ohi, mutta en ehtinyt kävelemään pitkällekään ennen kuin Sara taas pysäytti minut. ‘’Emmi, mul on sulle asiaa’’, Sara sanoi ja veti minut liikuntahallin nurkan taakse.

‘’Sara mä en vieläkään…’’. Sen enempää en ehtinyt mitään sanoa ennen kuin Sara keskeytti minut suudelmalla. Se tuntui toisaalta hyvälle, toisaalta pahalle. Kaikki muistot tulivat mieleeni. Kaikki hyvät. Kaikki pahat.

Siirsin Saran ruskeat hiukset pois tytön kasvoilta ja vastasin suudelmaan. Sara kietoi kädet ympärilleni. Painoin Saran seinää vasten ja suutelin tyttöä uudestaan. Mutta sitten irrottauduin. ‘’Ei mä en pysty tähän’’, sanoin ja juoksin pois

Juoksin liikuntahallin vessoille ja linnoittauduin yhteen vessoista. Istuin nurkkaan ja päässäni pyörivät miljoonat kysymykset. >>Mitä mä teen. Mitä mä tein<< mietin itsekseni itkun partaalla. Kaivoin puhelimeni taskusta ja etsin Jessen numeron. Painoin ‘’soita’’ nappia ja jäin odottamaan että Jesse vastaisi. ‘

’’Onko joku hätänä?’’ kuulin Jessen sanovan puhelimeen. ‘’On tavallaan. Mä en tiiä mitä tekisin. Sara suuteli mua ja mä sitä mut sit vaa lähin pois ja ja ja ja ja…’’, sönkötin puhelimeen itkien. ‘’Rauhoitu. Hei venaa tuun sinne. Jutellaa sit. Ei mee kauaa’’, Jesse sanoi. ‘’Okei’’, vastasin ja lopetin puhelun.

Painoin pääni polviini ja itkin. Mietin kaikkea mitä tuli tehtyä. Pian kuulin ovelta koputuksen. ‘’Emmi avaa se oon mä. Jesse’’, kuulin tutun äänen sanovan ja avasin oven. Jesse kyllä tiesi minne menen aina kun minulla on huolia. Jesse tuli sisään ja lukitsi sitten taas oven. ‘’Eli siis kerro nyt mitä teiän välillä tapahtu’’, Jesse sanoi rauhoitellen. ‘’No siis. Sara vei eka mut liikuntahallin taakse ja sit suuteli. Vastasin sen suudelmaa ja jopa pidin siitä. Mut sit se kävi ahdistavaks ja lähin vetää’’, sanoin. ‘’Mut piditkö sä siitä oikeesti. Suudelmasta siis?’’ Jesse kysyi ja siirsi otsahiukseni pois silmiltäni. ‘’En tiiä’’, vastasin ja tartuin Jessen käteen.

Jesse istui viereeni ja kietoi kädet ympärilleni. Niin hän teki aina, kun olin surullinen. ‘’Kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu’’, poika sanoi hymyillen. ‘’Toivotaan niin’’, sanoin ja pakotin pienen hymyn kasvoilleni. Annoin pienen pusun pojan poskelle ja nousin sitten seisomaan. Katsoin itseäni pienestä, hieman rikkinäisestä peilistä. Näytin mielestäni aivan kamalalta joten pesin meikkini pois + laitoin uudet meikit naamaani. Mustat rajaukset silmiin ja ripsiväriä. Siinä minun perusmeikkini.

‘’Toivottavasti sä ja Joonas päädytte vielä takas yhteen’’, sanoin ja käännyin katsomaan Jesseä. ‘’Toivottavasti me voidaa ees olla kavereita Joonaksen kaa. Mulla on niin ikävä sitä’’, poika sanoi ja käänsi katseensa valkoiseen lattiaan. ‘’Meitä kumpaakaan ei oo oikein rakkaudessa onnistanu’’, sanoin ja kävin seisomaan Jessen viereen. ‘’Tota ei vois enää paremmin sanoa’’, Jesse sanoi ja hymyili pienesti. ‘’No mut mun on nyt mentävä. Hyppytunti loppuu ihan kohta. Koita pärjätä Saran kaa’’, Jesse sanoi ja antoi minulle pienen pusun otsalle. Sitten poika lähti vessasta ja katosi käytävään.

‘’Sä kyllä kestät. Kestät’’, sanoin hiljaa itselleni ja kävelin sitten urheiluhallin viereiselle urheilukentälle jossa muut jo olivatkin. ‘’Sori olin terkkarilla’’, sanoin opettajallemme joka ei näyttänyt iloiselta. Heitin sitten reppuni tekonurmelle ja menin venyttelemään muiden kanssa.

‘’Noniin nyt kun kaikki ovat paikalla niin voimmekin lähteä maastolenkille. Jokainen hölkkää, juoksee, kävelee tai muuta sellaista parin kanssa. Pareja ei taaskaan valita itse’’, vihaisen näköinen liikunnanopettajamme sanoi ja alkoi luettelemaan pareja. ‘’…Emmi ja Sara…’’, kuulin opettajamme sanovan. Silloin meinasin saada sydärin. Minä ja Sara joutuisimme viettämään aikaa kahdestaan seuraavan tunnin ajan. En pitänyt ajatuksesta yhtään.

‘’Noniin lähtekäähän’’, opettajamme sanoi. Sara tuli luoksemme ja jäimme jonon hännille helposti minun takiani. Sara oli erittäin sporttisen näköinen. Hänellä oli päällään vaaleanvihreät kaprit, valkoinen t-paita ja vaaleansiniset lenkkarit. Minulla taas oli päällä mustat pillifarkut, musta huppari jossa oli pääkallo ja punaiset converseni. Saran ruskeat hiukset olivat laitettu siistille ponnarille toisin kuin minun hiukseni jotka roikkuivat silmilläni.

‘’Tuu jo Emmi’’, Sara sanoi ja tarttui käteeni. ‘’En kävele tän nopeempaa’’, sanoin ja riuhtaisin käteni Saran otteesta. Ilma oli muuttunut lämpimämmäksi ja nyt oli jo aika lämmin ilma. En silti halunnut riisua huppariani. ‘’Emmi hei, mitä se suudelma merkkas?’’ Sara kysyi kun olimme kävelleet jonkin aikaa. ‘’En tiiä. Ei mitään’’, sanoin ja jatkoin kävelyä. ‘’Ihan varmast se jotain merkkas’’, Sara sanoi ja pysäytti minut.

Sara tuli aivan kiinni minuun. Hän oli minua reilusti pidempi, joten katsoi minua hieman alaspäin. ‘’Emmi. Anna anteeksi tää mitä nyt teen’’, Sara sanoi ja suuteli minua uudestaan. Nyt en voinut enää vastustaa kiusausta vaan vastasin Saran suudelmaan jos toiseenkin.

‘’Emmi, mä tykkään susta tosi, tosi, tosi paljon. Annathan anteeksi?’’ Sara kysyi kun irrottautui minusta. Katsoin hiljaa pururataa jalkojemme alla ja annoin mustien hiuksieni pudota kasvoilleni. ’’Mä kaipasin sua joskus mut nykyää, mä en ees oo jaksanu ajatella sitä jotain mitä meille joskus oli’’, sanoin hiljaa ja käänsin selkäni Saralle. ’’Emmi’’, Sara sanoi hiljaa ja kietoi kädet ympärilleni. ’’Mä oon muuttunu. Usko pois. Mä en oo sen jälkee seurustellu kertaakaa. Mä oon kaivannu sua’’, Sara jatkoi.

Kasvoilleni nousi pieni hymy ja käännyin ympäri. ’’Sara’’, sanoin pienesti hymyillen. ’’Niin Emmi?’’ Sara sanoi väläyttäen minulle suloisen hymyn. Kurottauduin hieman että ylettäisin ja painoin huuleni Saran huulia vasten. ’’Mäki tykkään susta’’, sanoin hymyillen. Sara hymyili minulle ja tarttui kiinni kädestäni. Lähdimme kävelemään pururataa pitkin. Kuulin puhelimen piippaavan taskussani. Kaivoin puhelimeni taskustani ja luin Jesseltä saamani viestin. Hymyni vain leveni. ’’No mitäs?’’ Sara kysyi ja katsoi minua hymyillen. ’’Jesse ja Joonas’’, sanoin hymyillen lukien yhä uudestaan ja uudestaan viestiä, jossa Jesse kertoi, että he olivat taas yhdessä Joonaksen kanssa. Tällä kertaa meitä molempia onnisti rakkausasioissa.