1-1=0

''Jätä mut jo rauhaan'', huusin ja istuin nurkassa. ''Mee pois. Mä en haluu nähä sua'', jatkoin huutamista ja katsoin sitten edessäni seisovaa mustahiuksista Eetua. Pojan kajaalit olivat valuneet pitkin poskia ja tämän hiukset olivat aivan sekaisin. ''Sä et ymmärrä taaskaan mitään tästä'', raivosin ja katsoin Eetua. ''Ehkä en ymmärräkkään. Mä en enää tajua sua. Miks näin? Miksi? Mitä pahaa mä oon sulle tehny? Enpä kai mitään. Miten mä voisin tukea sua tässä asiassa jos pelkään menettäväni sut?'' Eetu huusi ja katsoi minua suoraan silmiin. Kajaalini olivat levinneet poskilleni vielä pahemmin kuin Eetun, ja ruskeat hiukseni olivat kosteat kyynelistä. ''Jos sä oikeesti välittäisit, ni sä tukisit mua täs asias'', huusin ja katsoin sitten taas Eetua. ''Mee pois. Oo kiltti. Mä en haluu nähä sua just nyt'', sanoin hieman rauhoittuen. Purskahdin sitten taas uudestaan hysteeriseen itkuun. ''Oona, kyl mä sua ymmärrän mut... mä en haluu menettää sua jonkin tytön takia'', Eetu sanoi hiljaa. Pystyin erottamaan pojan silmistä valuvat kyyneleet. ''Mee vaan pois. Mee pois jooko? Oikeesti. Mee pois'', sanoin ja katsoin Eetua. Poika käänsi minulle selkänsä ja lähti sitten kävelemään kohti oveamme. Katsoin Eetun mustan, Slipknot paidan selkämystä niin kauan, kunnes poika poistui valkoisesta ulko-ovestamme.

Olimme taas riidelleet Eetun, rakkaan poikaystäväni kanssa. Eetu oli minulle kaikki kaikessa, mutta en tiennyt enää, minkälaisia tunteita minulla oli häntä kohtaan. Olen nimittäin huomannut, että tytöt kiinnostavat minua enemmäin kuin pojat. Nyt kun Eetulle kerroin asiasta, sain taas vaih riidan aikaiseksi. Ehkä meitä ei ole tarkoitettu yhteen. Tai sitten on. En enää tiennyt mistään mitään. En tiennyt rakastinko Eetua samalla tavalla kuin aikaisemmin. Mutta en olisi valmis luopumaan hänestä. Eetu oli ensimmäinen poika, johon tosissani rakastuin. Hän oli ensimmäinen, joka ymmärsi minua täysin. Sen takia halusin pitää Eetusta kiinni mahdollisimman pitkään.

Vaivuin ajatuksiini ja kyyneleet vierivät poskiani pitkin. En halunnut menettää Eetua ja nyt pelkäsin, että hän jättäisi minut. Pitkän hiljaisuuden ja nurkassa itkemisen jälkeen kuulin puhelimeni tekstiviestiäänen hälyyttävän mustien farkkujeni taskussa. ''Eetu'', ajattelin ja avasin tärisevin käsin siniset puhelimeni näppäinlukon jonka jälkeen avasin viestin. Viesti oli pitkä ja huolella kirjoitettu. Mitä pidemmälle sitä luin, sitä enemmän kyyneleitä valui poskiani pitkin. ''Sori Oona, mut musta tuntuu, et me ei kuuluta yhteen. Ollaan riidelty niin monesti ja jos sä kerta oot tyttöihin päin enemmän niin kannattaako meidän enää olla yhdessä? Kyllä muakin tulee sua ikävä, mut... mut mä en enää jaksa tätä kaikkea''. Se oli viestin satuttavin kohta. Kun olin lukenut viestin, viskasin puhelimeni pienehkön keittiömme toiselle puolelle ja sain uudestaan hysteerisen itkukohtauksen.

''Ei, ei, ei, ei'', hoin ja painoin käsillä päätäni. Itkin, itkin ja itkin. Koskaan ennen minuun ei ollut sattunut niin paljon. Minusta tuntui, että menetin ihmisen, jolle pystyin kertomaan kaiken. Aivan kaiken. Nyt vasta tajusin todelliset tunteeni Eetua kohtaan. ''Voi hemmetti mä rakastan sitä jätkää liikaa'', sanoin itsekseni ja jatkoin itkemistä. Siirsin tummanruskeita hiussuortuvia pois naamaltani ja painoin kädet silmieni päälle. ''Mä en ois halunnu menettää Eetua'', kuiskasin itselleni ja jatkoin hysteeristä itkemistäni.

Noin tunnin kuluttua sain viimeinkin rauhoiteltua itseäni hieman. Konttasin keittiömme toiseen päähän ja nappasin puhelimeni. Tungin sen takaisin taskuuni ja avasin sitten radion. Ajattelin, että ehkä musiikki piristäisi minua. Vaihtelin radiokanavia ja sitten kuulin eräältä kanavalta mieluisen biisin. ''Nyt olen yksinään. Ja mä voisin kuolla tähän ikävään. Tule takaisin. Mä lupaan hoitaa kaiken paremmin''. Se oli yksi lempi biiseistäni. Raaka-Aineen 1-1=0. Se sopi hyvin elämääni tällä hetkellä. ''Mä kaipaan sua Eetu'', sanoin ja löin nyrkkini pöytään niin monesti, että käteeni tuli pieniä haavaumia. ''Mä en halua elää ilman sua'', puhuin taas itsekseni ja pyyhin sitten punaisen hupparini hihoihin kyyneleet poskiltani.

Kaivoin puhelimeni taskustani ja aloin kirjoittamaan viestiä Eetulle. ''Nyt olen yksinään. Ja mä voisin kuolla tähän ikävään. Tule takaisin. Mä lupaan hoitaa kaiken paremmin. Eetu, tuu jooko käymää. Mulla olis asiaa. Tärkeetä sellasta''. Sen sain kirjoitetta viestiin ennen sen lähettämistä. Painoin lähetä-nappia ja näytölle pomppasi teksti ''viestiä lähetetään''. Sitten se lähti. Jäin odottamaan, että Eetu vastaisi viestiini.

Nousin ylös lattialta ja menin vessamme peilin eteen. Meikkini olivat levinneet pitkin poskia ja näytin muutenkin kamalalta. Silmäni olivat aivan turvoksissa. Etummaiset hiukseni olivat kosteina kyynelistä ja naamani punotti ihan mukavasti. Pesin kasvoni kylmällä vedellä useaan kertaan. Sitten laitoin uudet meikit naamaani ja katsoin itseäni peilistä. Silmäni olivat vieläkin hieman turvoksissa, mutta ainakin itku oli loppunut hetkeksi. Havahduin kun kuulin ovikellon soivan. ''Äiti taisi tulla'', ajattelin ja kävelin ovelle. Avasin hitaasti valkean ulko-ovemme ja näin oven toisella puolella tutun pojan. Eetun.

Katseemme kohtasivat ja siinä me sitten seisoimme. Ihan hiljaa. Eetu oli korjaillut meikkejään, mutta hänestä kyllä huomasi, että oli tullut itkettyä. ''Sulla oli jotain asiaa'', Eetu sanoi ja pyöritteli huulikoruaan. Tuli taas hetken hiljaisuus ja sitten avasin suuni. ''Mä rakastan sua'', sanoin hiljaa ja annoin hiusten pudota silmilleni. ''Mä en tarvi muita, vaan sut. Sä oot mulle se numero yksi. Ei kukaan muu. Mä en haluu elää ilman sua'', jatkoin hiljaa ja katsoin mustia sukkiani. Olimme taas hetken hiljaa ja sitten Eetu nosti katseeni. ''Mäkin rakastan sua. En ois saanu lähettää sitä viestiä sulle. Mä vaan pelkäsin, et ihastuisit johonki meiän suhteen aikana ja sitten kävis niin ja näin'', Eetu sanoi ja katsoi minua pienesti hymyillen. Minunkin huulilleni nousi pieni hymy ja sitten pystyinkin tuntemaan Eetun pehmeät huulet omillani. ''Mä tykkään susta liikaa'', kuiskasin hiljaa. ''Mäkin susta. Eihän riidellä enää näin pahasti eihän?'' Eetu kuiskasi ja katsoi minua. ''Ei riidellä ei'', sanoin hiljaa, ja painoin huuleni pojan huulia vasten.

Odota

Päiväkirja 24.6.

‘’Niin paljon turhia sanoja kahden pienen ihmisen suhteessa, josta kumpikaan ei tiedä mitä haluavat’’

Taas kävi näin. Riideltiin Tuomaksen, pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa. Ja tää ei oo mikään pieni riitä niin kuin ne edellisen. En mä haluais, et mun ja Tuomaksen välit menis poikki tai et me erottais, mut jos tää meiän suhde ei enää toimi ni kai se sit on pakko erota. Meil on muutenki ollu lähiaikoin nii paljon riitojaa. Tääkin riita on jo neljäs kahen viikon sisäl. Me ollaa muutenki sen verran erilaisii. Tuomas on söpö ja pitkä emopoika, mustat hiukset jotka roikkuu silmil, vihreet silmät, huuli- ja kulmalävistetty. Mä taas olen lyhyt hevarilikka, jota luullaan jätkäks todella usein. Omistan pitkät, tummanruskeat hiukset, sinivihreet silmät ja muutenki oon todella lauta. Meikkiäkin käytän, mut niin käyttää kyl Tuomaskin. Meilt on lukuisia kertoja kysytty et ollaanko veljeksii / ollaanko me homoja. Ollaan siinä sitten selitelty, et mä oon tyttö ja Tuomas poika.

Niin niistä meidän riidoista. Tälläkin kerralla riita lähti tosi, tosi pienest jutust, mut siit sit kehitty tosi tosi iso riita. Kaikki lähti siitä, kun me istuttii meillä ja katottiin olkkaris telkkarii. Juteltiin siinä sitten sitä sun tätä ja kun sanoin jotain, niin Tuomas otti taas puheeksi meiän ikäsen serkkunsa Niklaksen. Tuomas sit alko puhumaan siinä siitä Niklaksest ja mä kysyin siltä, et onks sen pakko jauhaa taas sen serkusta. Siitä sitten kasvoi riita ja Tuomas lähti meiltä ovet paukkuen. Siinä sitten ennen lähtöään se sano, tai no huus, et se ei enää tiiä haluuko seurustella mun kanssa. Mä sit vastasin takasi samal mital ja sit Tuomas vaan lähti. Mä en tiiä haluanko erota vai en. Ei meiän suhteesta tuu mitään jos se on tämmöistä. Asiaa täytyy miettiä tarkemmin. Ollaanhan me oltu tässä yhdessä jo kolmisen vuotta. Sillo ku alettiin seurustelee Tuomas oli menos seiskalle ja mä kutoselle. Siitä asti ollaa pysytty uskollisina toisillemme kunnes sitten ku täytin 14 ni meillä alko pienoinen alamäki ja siit asti tää on ollu tämmöistä. Eli suunnilleen vuoden ollaan sinnitelty suhteessa ja sovittu miljoonat eri riidat.

Päiväkirja 28.7.

‘’En silloin osannut arvostaa meidän kahden yhteistä rakkautta. Sitä on turha enää pelastaa, en osannut sua mä rakastaa’’

Tässä kuukauden sisällä on käynyt paljonkin. Sovittiin Tuomaksen kanssa se riita, mistä kerroinkin, mut sit iskin silmäni yhteen juuri tänne muuttaneeseen hevarijätkään. Se sitten jotenkin selvis Tuomakselle ja riideltiin siitäkin monta päivää. Sitten tuli ero. Yhteisestä päätöksestä erottiin. Me molemmat tajuttiin, et ei meiän suhde toimi, jos riidellään vaan kokoajan. Vaikka ollaankin oltu parhaita kavereita jo viis vuotiaista asti. On Tuomas nykyäänkin vielä mun kaveri, mut meiän ystävyyskin hieman kärsi niitten riitojen takia. Ollaan silti hyvis välein viel. Tosin, kyl meille joskus vielä jonkinlaista sanaharkkaa tulee. Mut eiköhän kaikille ystävyksille?

Ja kai se oli iha hyvä asia, et päätettiin olla vaan kavereita. Mäkin tutustuin facessa siihen hevarijätkään, Anttiin. Alettii sit liikkuu samas porukas ulkoon ja pian mun ja sen välille tulikin jotain vakavampaa. Nyt sit meillä on jonkinlaista juttua. Mulla ja Antilla juttu luisti hyvin jo sil kerral ku ekan kerran juteltiin kunnol. Meil molemmilla on samanlain musamaku ja tyyli. Mietittii myös, et seuraavalla Children of bodomin keikalle mennää yhessä.

Antti on siis mua vuotta vanhempi, eli 16-vuotias, ylisöpö hevarijätkä. Mustat, pitkät hiukset, harmaat silmät, ihana tyyli. Anttikin on mua ainakin sen pään pidempi. Ellei enemmänkin. Mut se on just täydellinen jätkä. Huomaavainen, mukava, kiltti, huumorintajuinen yms. Eikä meiän välille oo ainakaan viel tullu minkäänlaista kitkaa.

Päiväkirja 19.8.

‘’Luulin paljon kuvitelmia, jotka olikin vain harhakuvia. En halua niitä unohtaa, ne teki mun elämästä parempaa’’

Mä en koskaan ois uskonu Antista. Se oli niin huomaavainen ja mukava ja kaikkee. Niin siis sillä olikin jo tyttöystävä. Hemmetin playeri. Leikki mun tunteilla. Kerranki ku luulin löytäväni täydellisen jätkän niin tässä kävikin näin. Ehkä mun ei kuulu löytää sitä oikeeta. Antti sai mut onnellisemmaksi ku melkein kukaa muu. Mut nyt se sit teki sen mitä aina pelkäsin. Olin siis kokoajan säätäny varatun kanssa. Ei tunnu mukavalta. Mua oli vaan käytetty hyväks. Anttille ja sille sen tyttöystävälle tuli kaukosuhde ku Antti tänne muutti. Ja heti piti olla iskemäs tyttöö ku ei tyttöystävä ollu lähellä. Miksi näin? Miksi?

Päiväirja 28.8.

‘’En tiedä kuinka kertoisin, että sinusta mä silloin välitin. Mä haluaisin vielä yrittää perustaa yhteistä elämää’’

Tänään mä tajusin jotain, mitä en uskonu koskaan tajuavani. Tajusin, et oon vieläki iha kusessa Tuomakseen. Senkin huomasin siitä, et teki pahaa kattoo sitä tyttöporukan kesken halailemas jotain tyttöö. Mun tekis niin mieli mennä Tuomaksen luokse, ja sanoo sille et mä viel tykkään siit iha hemmetisti. Mut eikai siitä olis mitään apua? Jos sillä on jo toinen? Se tyttö jonka kanssa se niin kovasti halaili. Ois ne kyllä söpö pari. Molemmat semmosii emokid tyyppejä. Jos Tuomaksel oli vielä meiän eron jälkee jotain tunteita mua kohtaan, ni nyt tajuan miltä se tuntu. Ihan hirveeltä. Mä välitin, ja välitän, ja tuun aina välittää Tuomaksesta kaikista eniten. Vaikka meillä olikin paljon riitoja, niin olihan meillä hyviäkin hetkiä paljonkin. Ja aina me sovittiin kaikki meiän riidat ja sit oltiin taas ihan parhaita kavereita.

Päiväkirja 13.9.
‘’Odota, älä mee, mä vielä sinua tarvitsen. Juhlitaan, kahdestaan, niin me voidaan kaikki unohtaa’’

Mä en oo vieläkään uskaltanu kertoo Tuomakselle, et tykkään siit iha hirveesi vieläkin. Mut sen tiiän, et ei sil oo mitään sen tytön kaa. Et ne on vaa kavereita. Mut sit kuulin huonojaki uutisia. Tuomas kerto mesessä, et ne on muuttamas pois Rovaniemeltä. Ne on muuttamassa Helsinkiin. Kauas täältä. Mulla olis enää pari päivää aikaa kertoo Tuomakselle tunteistani. Mä en nimittäin tiiä, tuunko näkemään Tuomasta enää sen muuton jälkeen. Joo. Pakko rohkaistua. Pakko kertoa Tuomakselle. Mä kadun jos en kerro. Mä kadun sitä liikaa. En mä pysty ees unohtamaan Tuomasta. Se on mulle liian rakas söpöemopoikafrendi josta välitän, ja tuun aina välittämäänkin. Soitan Tuomakselle nyt ja kerron, et haluun tavata sen. Niin mä teen. Nyt.

Päiväkirja 14.9.

Mä sitten eilen kerroin Tuomakselle, et tykkään siitä ihan hirveesti vieläkin, ja kerroin myös, et ku näin sen toisen tytön seuras, ni se sattu ja paljon. Ensin Tuomas meni ihan hiljaiseksi. Sit se käänsi katseensa tennareihinsa ja oli vieläkin hiljaa. ‘’Salla…’’, Tuomas oli aloittanut lauseensa ja kääntänyt sitten katseensa takaisin minuun. Tuli taas pitkä hiljaisuus, kunnes Tuomas päätti avata sanaisen varastonsa. ‘’Mäkin kyllä tykkään susta vielä. Mua sattu iha samal taval ku suakin sillo ku näin sut Antin kaa. Mut meiän juttu ei toimis enää. Mä tuun asumaa Helsingis ja sä tääl Rovaniemel. Ei meiän juttu toimis niin pitkän välimatkan takii. Mut mä tuun aina muistaa sut. Ihan aina. Me voidaan soitella ja tekstailla vaikka joka päivä. Ja puhua mesessä. Ja kyllä me vielä nähdään’’. Ne sanat Tuomas sanoi minulle vieno hymy huulillaan. Olin halannu Tuomasta pitkään sen jälkeen. Tiesin, että Tuomas oli oikeassa. Ei meillä toimisi kaukosuhde.

Näimme vielä viimeisen kerran tänään. Huomenna aamulla alkaisi Tuomaksen muutto, emmekä enää näkisi pakosti pitkään aikaan. Olimme jutelleet vaikka mistä. Olimme taas läheisimpiä kuin koskaan. Lupasimme toisillemme, että pitäisimme toisiimme yhteyttä niin paljon kuin vain mahdollista. Sen lupauksen teimme juuri ennen eroamistamme. Hyvästelin Tuomaksen ja toivotin hänelle hyvää matkaa Helsinkiin.

Kissing the shadows

Tyttö katsoi poikaa sinisillä silmillään. Pieni hymy nousi hänen kasvoilleen. Tyttö ei kuulisi mitä poika sanoisi, vaikka kuinka haluaisi. Poikaa se ei paljoa haitannut. Heidän huulensa koskettivat toisiaan kaikesta huolimatta monia kertoja. Näin tyttö sai selville pojan tunteet. Pojan ei tarvinnut sanoa tytölle mitään kertoakseen, kuinka paljon tytöstä tykkäsi. Poika ei osannut viittoa ollenkaan. Hän ei siis saisi kunnolla sanottua tytölle tunteistaan. Tyttö luki kuitenkin huulilta hyvin ja ymmärsi kaiken, mitä poika selitti. Vaikka tyttö olisi kuinka halunnut kertoa pojalle pitkästi tunteistaan, hän ei pystynyt. Niin monia sanoja tyttö ei vielä osaisi muodostaa huulillaan. Mutta tyttö osasi sanoa pari sanaa, joista poika ilahtui aina, kun tyttö ne sanoi. ‘’Minä rakastan sinua’’.

Pian kuitenkin poika kiinnostui toisesta. Toisesta tytöstä, joka kuuli ja osasi puhua yhtä hyvin, kuin poikakin. Tyttö ei voinut huutaa pojalle, kuinka paljon tätä rakasti. Hän tyytyi lohduttomaan itkuun ja vihaisiin katseisiin. Tyttö ei tajunnut mitä oli tehnyt väärin. Tuliko ero siksi, että tyttö ei voinut kuulla rakkaansa sanoja. Johtuiko se siitä, että tyttö ei pystynyt kertomaan pojalle, kuinka paljon häntä rakasti.

Eräänä iltana tyttö seisoi peilinsä edessä, sakset kädessä. Hän huokaisi hiljaa ja kohotti kättään, jossa sakset olivat. Mustia hiuksia alkoi kerääntymään lattialle. Tytön pitkät mustat hiukset olivat hetkessä epätasaiset, ja lyhyet. Sakset putosivat tytön kädestä lattialle silloin, kun tyttö oli omasta mielestään valmis. Tyttö repi päällään olevaa mustaa mekkoa. Mekon tasainen ja huoliteltu reuna oli pian riekaleina. >>Nyt olen valmis<< tyttö ajatteli ja pyyhki levinneitä meikkejään poskiltaan.

Tyttö nappasi maassa lepäävät sakset ja juoksi huoneestaan ulos. Ulos koko talosta. Läheiselle rannalle. Kello lähestyi keskiyötä, mutta se ei kiinnostanut tyttöä. Hän vain juoksi, juoksi kaikkien varjojen läpi. Kertaakaan pysähtymättä. Paljain jaloin tyttö juoksi asfaltin peittämiä teitä pitkin. Jalat rakoilla ja kipeinä. Koko matkan kyyneleet valuivat tytön silmistä sotkien meikkiä enemmän ja enemmän. Tytön päästessä rantaan, hän oli yksin. Ei ketään missään. Mutta tyttö tiesi, hän ei ole yksin. Koskaan ei tiedä, mitä rantakallioiden välissä vaanii.

Tyttö tiesi mitä teki. Hän tiesi, ettei kuulisi lähellä olevaa vaaraa. Ilma oli tyyni, mutta silti tyttö tunsi ohitsensa kiitävän tuulenpuuskan. Tuska pakotti tytön polvilleen. Hän katsoi vuotavaa käsivarttaan. Käsivarteen oli ilmestynyt suurehko haava. Vaikka ketään ei missään näkynyt, tyttö tiesi kuka oli syyllinen tähän. Hän käänsi katseensa rantakalliolle. Varjoissa kiilsi silmäpari. Moni olisi pelästynyt, mutta tyttö oli paikoillaan. Hän tiesi vaarasta, mutta tällä kertaa hän ei pelännyt. Joskus hän pelkäsi kuollakseen, nyt hän oli kokenut sen, eikä se enää pelottanut. Tämän saman hän koki ollessaan pieni. Kaiken saman tuskan, saman raapaisun, saman henkilön.

Tyttö tunsi ihollaan uuden tuulenpuuskan. Tällä kertaa tytön kasvoilla oli suurehko haava. Kova kipu peitti tytön kasvot, mutta hän ei välittänyt. Tyttö nosti katseensa maasta ja huomasi edessään pojan. Pojan joka jätti tytön. Hahmo ei kuitenkaan ollut se sama poika sisältä päin. Hän oli nyt demoni. Demoni, joka tappaisi tytön minä hetkenä hyvänsä antaen sitten tytölle uuden elämän poistaen edelliset viat ja antaen uudet. ‘’Kuulosi palaa, mutta tästä lähtien suutelet vain varjoja’’, tutun pojan näköinen hahmo sanoi ja painoi käden tytön otsalle. Tyttö pystyi kuulla kaiken mitä hahmo sanoi. ‘’Vain varjoja’’, tyttö sanoi ja kaatui maahan tajuttomana. Herätessään tyttö kuuli taas. Mutta hän ei ollut kotona. Hän oli nyt varjojen ympäröimässä paikassa. Missään ei ollut valoa. Missään ei ollut kauneutta. Kaikki oli pimeyden peitossa. Nyt tyttö olisi pimeydessä vain varjot seuranaan.

I'm not mad

Heräsin taas aamulla ilman sinua. En huomannut sinua taaskaan vieressäni. Olit jättänyt vain lapun tyynyllesi. ‘’Kulta, anteeksi minun oli mentävä töihin.. Tulen illalla kotiin. Voi mennä myöhään’’. Taas se sama lappu. Olin nähnyt sen saman tekstin melkein joka aamu. Viikonloppuisinkin olet jossain muualla kuin kotona.

Nousin istumaan sängyllemme. Viime yönä olit tullut myöhään kotiin. Ja nyt olit lähtenyt jo aikaisin aamusta taas töihin. Uskon, että sinulla on kiire työpaikallasi, mutta et ole koskaan ollut näin kiireinen.

Havahduin kun huomasin puhelimesi yöpöydälläsi. Se vilkkui ja ilmoitti, että vastaajaan oli tullut viesti. Vaikka en olisi pakosti saanut kuunnella viestiä, kuuntelin sen silti. ‘’Hei rakas. Toivottavasti sinulla oli hauskaa. Toivottavasti näemme tänäänkin samoissa merkeissä kuin eilenkin. Odotan sinua hotellillani. Ole valmiina. Terveisin Cindy’’, vastaajasta kuului naisäänellä.

‘’En voi uskoa tätä’’, sanoin. Puhelin putosi kädestäni ja kyyneleet alkoivat valua silmistäni väkisin. Petit siis minua. Ei, en suostu uskomaan sitä. Ei se ei voi olla todellista. Sinähän rakastat minua. Et voisi mitenkään pettää minua. Ei et mitenkään. Rakastit minua niin paljon, että et voisi pettää.

Kävelin keittiöön ja otin pöydältä ponnarin, jolla laitoin tummanruskeat hiukseni kiinni. En suostunut uskomaan, että petit minua. Se vastaaja viestikin oli joku pila kumminkin.

Otin kaapista jauhelihaa ja aloin valmistamaan meille illallista. Koko päivä meni illallisen valmistamiseen. Huomasin kellon olevan jo paljon, joten kävin vaihtamassa T-paitani ja vaaleat farkkuni punaiseen, polviin ulottuvaan, olkaimettomaan mekkoon. Laitoin jalkaani punaisen korkokenkäni ja siirryin sitten meikkaamaan. Levitin huulilleni kirkkaanpunaista huulipunaa ja laitoin reilusti ripsiväriä. Hiukseni laitoin nutturalle.

Kun olin itse valmistautunut katoin pöydän ja istuin paikalleni odottamaan sinua. Minä odotin ja odotin ja odotin ja vihdoin ja viimeinkin sinä tulin. ‘’Hei rakas’’, huudahdin ja juoksin eteiseen. ‘’Hei Caroline. Miten olet hereillä vielä tähän aikaan?’’ kysyit minulta. ‘’Laitoin meille illallista. Tule syömään’’, sanoin ja raahasin sinut pöydän ääreen.

‘’Caroline, minulla on sinulle kerrottavaa’’, sanoit rauhallisella äänellä. ‘’Niin mitä rakas?’’ kysyin ja leikkasin sinulle palan lihamureketta. ‘’Minulla on toinen nainen. Et merkitse minulle enää mitään. Haluan eron’’, sanoit hieman epäröivästi. ‘’Tämä on kai joku vitsi eikö niin?’’ sanoin naurahtaen. ‘’Ei. Tämä ei ole vitsi’’, sanoit ja nousit pois pöydästä.

Kävelit huoneeseemme ja suljit oven perässäsi. Se olikin siis totta. Se viesti ei ollut pila. Nousin itsekkin ylös ja nostin lihamureke vuoan pöydästä. >>Sillä on toinen nainen<< ajattelin ja vuoka lipsahti käsistäni. Päätin siinä samalla ruveta kokkaamaan aamupalaa.

Koko yön ahersin keittiössä. Aamulla kun heräsit ja tulit keittiöön ilmeesi oli näkemisen arvoinen. Katsoit minua. Tummanruskea hiukseni olivat nyt punaiset ja aivan miten sattuu. Meikkini olivat levinneet ja vaalea silmämeikkini oli vaihtunut tummempaan. Mekkoni oli verinen ja hieman rikki.

‘’Hyvää huomenta rakas’’, sanoin ja kävelin luoksesi. ‘’Huomenta’’, mutisit vieläkin hieman järkyttyneenä. ‘’Aamupala on vielä kesken, sillä tärkein ainesosa puuttuu’’, sanoin ilkikurisesti hymyillen. ‘’Mikäs ainesosa?’’ kysyit vieläkin hieman pelokkaana. ‘’Sinä’’, sanoin ja työnsin leipäveitsen suoraan lävitsesi.

Sara + Emmi = ?

Istuin englanninluokan perimmäisellä pulpetilla ja tuijotin luokan valkoista seinää tylsistyneenä. Havahduin kun ovi avautui ja sisään käveli aika pitkä, ruskeahiuksinen, erittäin tutun näköinen tyttö. >>Ei voi olla totta<< ajattelin, kun tunnistin tytön. Hän oli Sara.

‘’Hei Sara. Sinulle on varattu paikka tuolta luokan perältä Emmin vierestä’’, opettaja sanoi ja osoitti pulpettia joka oli noin metrin päässä minun pulpetistani. ‘’Okei’’, Sara mutisi ja käveli luokan perälle ja istui sitten paikalleen. ‘’Hei Emmi’’, Sara kuiskasi. ‘’Hei vaan’’, mutisin itsekseni ja käänsin katseeni kirjaani. En olisi halunnut nähdä Saraa enää koskaan ala-asteen jälkeen.

Tunti kului hitaasti ja viimeinkin kellot soivat. Huomasin aina välillä kuinka Sara katsoi minua ja yritti tehdä sen huomaamattomasti. Kiiruhdin ulos luokasta, mutta luokan ulkopuolella joka tarttui käteeni. ‘’Emmi meidän on puhuttava’’, Sara sanoi ja veti minut viereiseen vessaan. ‘’Mitä sä nyt vielä haluat musta?’’ kysyin Saralta ja painoin katseeni lattiaan. ‘’Siitä on jo 2 vuotta, etkö sä vois jo unohtaa?’’ Sara kysyi ja katsoi minua anelevasti. ‘’Ai sen jälkeen mitä teit mulle. Annas kun mietin. En’’, sanoin ja nostin katseeni Saraan. ‘’Okei se mun ja Nikon juttu jäi lyhyeen. Oon pahoillani et petin sua sen jätkän kanssa. Mä rakastin sillon sua enemmän ku Nikoa’’, Sara sanoi minulle melkein itkien. ‘’Mut menit pettämään kuitenkin’’, sanoin ja kävelin vessan ovelle. ‘’Emmi, anna anteeksi’’, Sara sanoi kun avasin vessan oven ja kävelin pois.

Mietin, että miksi juuri Saran piti tulla samalle luokalle kanssani. Entisen tyttöystäväni joka oli pettänyt minua pojan veljeni kanssa. Ja Saran ja Nikon suhde ei kuulemma merkinnyt mitään. Vaikka olimmekin silloin vasta ala-aste ikäisiä rakastin silti Saraa silloin tosissani. En olisi pettänyt häntä koskaan. En ikinä. Mutta kun sain kuulla Sarasta ja Nikosta jätin Saran.

Vähän eromme jälkeen muutimme pois ja aloitin yläasteen tuntematta ketään. Sain silti nopeasti uusia ystäviä, mutta en koskaan kertonut kuin parille ihmiselle, että tykkäsin tytöistä. Olihan minulla tyttökaverikin hetken aikaa, mutta erosimme pian sillä hän ei tuntunut siltä oikealta.

Kävelin koulun käytävää pitkin miettien asioita. Kuulin sitten juoksuaskelia takanani ja joku tarttui taas käteeni. ‘’Sara jätä mut jo rauhaan’’, sanoin Saralle, joka oli tarttunut käteeni. ‘’Emmi mä rakastan sua. Enemmän kun ketään muuta. Usko se’’, tyttö sanoi. ‘’Mut mä en rakasta enää sua’’, sanoin ja riuhtaisin käteni irti Saran otteesta.

Kävelin ulos ja jätin Saran yksin käytävään. En olisi halunnut nähdä häntä enää koskaan sen jälkeen mitä hän minulle teki.

Kävelin pääoville ja astuin raikkaaseen ulkoilmaan. Aurinko paistoi hieman, mutta ei silti ollut kovinkaan lämmin. Mutta ei kylmäkään. Viileä tuuli teki ilmasta täydellisen.

Huomasin pihan perällä penkeillä parhaan kaverini Jessen. Kiiruhdin pihan perälle ja istuin tuon mustahiuksisen pojan viereen. ‘’Noniin Jesse, kerro mikä on hätänä’’, sanoin. Huomasin aina jos Jesselle ei ollut kaikki hyvin. ‘’Joonas jätti mut’’, Jesse sanoi itkua pidätellen. Huomasin selvästi, että Jesse oli itkenyt. Kajaalit oli levinnyt pitkin pojan vaaleita kasvoja. Sitä ei tosin huomannut, sillä Jessellä roikkui hiukset silmillä.

‘’Voi ei. Te olitte niin söpö pari’’, sanoin ja halasin Jesseä kovaa. ‘’Emmi hei mä litistyn kohta’’, Jesse sanoi. ‘’Ai sori’’, sanoin ja päästin irti. Suoristin hieman mustaa pitkähihaistani ja kaivoin laukustani peilin. ‘’Noniin, nyt laitetaan sun meikit kuntoon’’, sanoin ja siirsin pojan otsahiukset pois tämän silmiltä.

Pienen meikkaustuokion jälkeen Jesse näytti taas itseltään. Mustat rajaukset reunustivat pojan silmiä. ‘’Voi kiitos’’, Jesse sanoi hymyillen. ‘’Eipä kestä’’, sanoin ja aloin pöyhimään mustia , vaivalla laitettuja hiuksiani.

Monet sanovat, että olemme Jessen kanssa kuin toisemme klooneja. Jesse on vain pidempi. Paljon pidempi. Meillä molemmilla oli mustat, aina laitetut hiukset, mustat rajaukset silmissä ja pukeuduimme molemmat mustiin vaatteisiin. Kerran joku luuli, että minä ja Jesse seurustelisimme. Sanoimme vain, että emme todellakaan ole yhdessä ja että me molemmat olemme enemmän kiinnostuneita samasta sukupuolesta mitä itse olemme.

Liian lyhyeltä tuntuva, mukava välitunti loppui kuitenkin pian ja jouduimme palaamaan tylsille oppitunneille. Matkalla kohti liikuntahallia huomasin taas Saran. Tällä kertaa kävelin vain tytön ohi, mutta en ehtinyt kävelemään pitkällekään ennen kuin Sara taas pysäytti minut. ‘’Emmi, mul on sulle asiaa’’, Sara sanoi ja veti minut liikuntahallin nurkan taakse.

‘’Sara mä en vieläkään…’’. Sen enempää en ehtinyt mitään sanoa ennen kuin Sara keskeytti minut suudelmalla. Se tuntui toisaalta hyvälle, toisaalta pahalle. Kaikki muistot tulivat mieleeni. Kaikki hyvät. Kaikki pahat.

Siirsin Saran ruskeat hiukset pois tytön kasvoilta ja vastasin suudelmaan. Sara kietoi kädet ympärilleni. Painoin Saran seinää vasten ja suutelin tyttöä uudestaan. Mutta sitten irrottauduin. ‘’Ei mä en pysty tähän’’, sanoin ja juoksin pois

Juoksin liikuntahallin vessoille ja linnoittauduin yhteen vessoista. Istuin nurkkaan ja päässäni pyörivät miljoonat kysymykset. >>Mitä mä teen. Mitä mä tein<< mietin itsekseni itkun partaalla. Kaivoin puhelimeni taskusta ja etsin Jessen numeron. Painoin ‘’soita’’ nappia ja jäin odottamaan että Jesse vastaisi. ‘

’’Onko joku hätänä?’’ kuulin Jessen sanovan puhelimeen. ‘’On tavallaan. Mä en tiiä mitä tekisin. Sara suuteli mua ja mä sitä mut sit vaa lähin pois ja ja ja ja ja…’’, sönkötin puhelimeen itkien. ‘’Rauhoitu. Hei venaa tuun sinne. Jutellaa sit. Ei mee kauaa’’, Jesse sanoi. ‘’Okei’’, vastasin ja lopetin puhelun.

Painoin pääni polviini ja itkin. Mietin kaikkea mitä tuli tehtyä. Pian kuulin ovelta koputuksen. ‘’Emmi avaa se oon mä. Jesse’’, kuulin tutun äänen sanovan ja avasin oven. Jesse kyllä tiesi minne menen aina kun minulla on huolia. Jesse tuli sisään ja lukitsi sitten taas oven. ‘’Eli siis kerro nyt mitä teiän välillä tapahtu’’, Jesse sanoi rauhoitellen. ‘’No siis. Sara vei eka mut liikuntahallin taakse ja sit suuteli. Vastasin sen suudelmaa ja jopa pidin siitä. Mut sit se kävi ahdistavaks ja lähin vetää’’, sanoin. ‘’Mut piditkö sä siitä oikeesti. Suudelmasta siis?’’ Jesse kysyi ja siirsi otsahiukseni pois silmiltäni. ‘’En tiiä’’, vastasin ja tartuin Jessen käteen.

Jesse istui viereeni ja kietoi kädet ympärilleni. Niin hän teki aina, kun olin surullinen. ‘’Kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu’’, poika sanoi hymyillen. ‘’Toivotaan niin’’, sanoin ja pakotin pienen hymyn kasvoilleni. Annoin pienen pusun pojan poskelle ja nousin sitten seisomaan. Katsoin itseäni pienestä, hieman rikkinäisestä peilistä. Näytin mielestäni aivan kamalalta joten pesin meikkini pois + laitoin uudet meikit naamaani. Mustat rajaukset silmiin ja ripsiväriä. Siinä minun perusmeikkini.

‘’Toivottavasti sä ja Joonas päädytte vielä takas yhteen’’, sanoin ja käännyin katsomaan Jesseä. ‘’Toivottavasti me voidaa ees olla kavereita Joonaksen kaa. Mulla on niin ikävä sitä’’, poika sanoi ja käänsi katseensa valkoiseen lattiaan. ‘’Meitä kumpaakaan ei oo oikein rakkaudessa onnistanu’’, sanoin ja kävin seisomaan Jessen viereen. ‘’Tota ei vois enää paremmin sanoa’’, Jesse sanoi ja hymyili pienesti. ‘’No mut mun on nyt mentävä. Hyppytunti loppuu ihan kohta. Koita pärjätä Saran kaa’’, Jesse sanoi ja antoi minulle pienen pusun otsalle. Sitten poika lähti vessasta ja katosi käytävään.

‘’Sä kyllä kestät. Kestät’’, sanoin hiljaa itselleni ja kävelin sitten urheiluhallin viereiselle urheilukentälle jossa muut jo olivatkin. ‘’Sori olin terkkarilla’’, sanoin opettajallemme joka ei näyttänyt iloiselta. Heitin sitten reppuni tekonurmelle ja menin venyttelemään muiden kanssa.

‘’Noniin nyt kun kaikki ovat paikalla niin voimmekin lähteä maastolenkille. Jokainen hölkkää, juoksee, kävelee tai muuta sellaista parin kanssa. Pareja ei taaskaan valita itse’’, vihaisen näköinen liikunnanopettajamme sanoi ja alkoi luettelemaan pareja. ‘’…Emmi ja Sara…’’, kuulin opettajamme sanovan. Silloin meinasin saada sydärin. Minä ja Sara joutuisimme viettämään aikaa kahdestaan seuraavan tunnin ajan. En pitänyt ajatuksesta yhtään.

‘’Noniin lähtekäähän’’, opettajamme sanoi. Sara tuli luoksemme ja jäimme jonon hännille helposti minun takiani. Sara oli erittäin sporttisen näköinen. Hänellä oli päällään vaaleanvihreät kaprit, valkoinen t-paita ja vaaleansiniset lenkkarit. Minulla taas oli päällä mustat pillifarkut, musta huppari jossa oli pääkallo ja punaiset converseni. Saran ruskeat hiukset olivat laitettu siistille ponnarille toisin kuin minun hiukseni jotka roikkuivat silmilläni.

‘’Tuu jo Emmi’’, Sara sanoi ja tarttui käteeni. ‘’En kävele tän nopeempaa’’, sanoin ja riuhtaisin käteni Saran otteesta. Ilma oli muuttunut lämpimämmäksi ja nyt oli jo aika lämmin ilma. En silti halunnut riisua huppariani. ‘’Emmi hei, mitä se suudelma merkkas?’’ Sara kysyi kun olimme kävelleet jonkin aikaa. ‘’En tiiä. Ei mitään’’, sanoin ja jatkoin kävelyä. ‘’Ihan varmast se jotain merkkas’’, Sara sanoi ja pysäytti minut.

Sara tuli aivan kiinni minuun. Hän oli minua reilusti pidempi, joten katsoi minua hieman alaspäin. ‘’Emmi. Anna anteeksi tää mitä nyt teen’’, Sara sanoi ja suuteli minua uudestaan. Nyt en voinut enää vastustaa kiusausta vaan vastasin Saran suudelmaan jos toiseenkin.

‘’Emmi, mä tykkään susta tosi, tosi, tosi paljon. Annathan anteeksi?’’ Sara kysyi kun irrottautui minusta. Katsoin hiljaa pururataa jalkojemme alla ja annoin mustien hiuksieni pudota kasvoilleni. ’’Mä kaipasin sua joskus mut nykyää, mä en ees oo jaksanu ajatella sitä jotain mitä meille joskus oli’’, sanoin hiljaa ja käänsin selkäni Saralle. ’’Emmi’’, Sara sanoi hiljaa ja kietoi kädet ympärilleni. ’’Mä oon muuttunu. Usko pois. Mä en oo sen jälkee seurustellu kertaakaa. Mä oon kaivannu sua’’, Sara jatkoi.

Kasvoilleni nousi pieni hymy ja käännyin ympäri. ’’Sara’’, sanoin pienesti hymyillen. ’’Niin Emmi?’’ Sara sanoi väläyttäen minulle suloisen hymyn. Kurottauduin hieman että ylettäisin ja painoin huuleni Saran huulia vasten. ’’Mäki tykkään susta’’, sanoin hymyillen. Sara hymyili minulle ja tarttui kiinni kädestäni. Lähdimme kävelemään pururataa pitkin. Kuulin puhelimen piippaavan taskussani. Kaivoin puhelimeni taskustani ja luin Jesseltä saamani viestin. Hymyni vain leveni. ’’No mitäs?’’ Sara kysyi ja katsoi minua hymyillen. ’’Jesse ja Joonas’’, sanoin hymyillen lukien yhä uudestaan ja uudestaan viestiä, jossa Jesse kertoi, että he olivat taas yhdessä Joonaksen kanssa. Tällä kertaa meitä molempia onnisti rakkausasioissa.

OS: I and You

Istuin ikkunani edessä ja katsoin ulos. Olin istunut siinä jo erittäin kauan. Suunnilleen siitä asti, kun pääsin kotiin. Lääkärit väittivät, että kärsin eräänlaisesta mielenhäiriöstä, mutta uskoin, että lääkärit olivat väärässä mielenhäiriöstäni. Ei se mitenkään voi olla mahdollista. Väittivät minulle myös, että olin juuri selviytynyt kolarista. Mistä kolarista? En minä muista joutuneeni kolariin.

Tuijotin ikkunastani ulos Tiesin sinun tulevan pian katsomaan minua. ‘’Kulta, miksi istut siellä?’’ äitini kysyi kun tuli huoneeseeni. ‘’Odotan Danielia. Hän tulee varmasti pian’’, sanoin ja katsoin yhä ikkunasta ulos. ‘’Anna, tämä on vaikea selittää, mutta Daniel kuoli kolarissa johon jouduitte’’, äitini sanoi. ‘’Ei hän ole voinut kuolla. Ei me jouduttu kolariin. Löin vain pääni tosi kovaa ja jouduin sairaalaan’’, väitin ja käänsin katseeni äitiini. ‘’Jouduitte kolariin. Selvisit juuri ja juuri hengissä, mutta Danielia ei voitu pelastaa’’, äitini sanoi ja katsoi minua huolestuneena. ‘’Ei. Älä valehtele se ei ole totta’’, huusin kovaan ääneen ja nousin ylös.

Juoksin pois huoneestani. Juoksin eteiseen ja laitoin kengät jalkoihini. Avasin ulko-oven ja astuin ulos raikkaaseen syysilmaan. Lähdin kävelemään kohti kotiasi. Aurinko paistoi eikä juuri tuullut. Nyt oli erittäin hyvä ilma.

Kun pääsin perille kävelin ovellenne ja koputin oveen. Äitisi tuli avaamaan. ‘’Hei onko Daniel kotona?’’ kysyin hymyillen. Äiti näytti itkuiselta. ‘’Daniel kuoli kolarissa johon jouduitte’’, hän sanoi itkua pidätellen. ‘’Ai sinäkin pelottelet minua. Daniel on kai kaverinsa luona. Anteeksi että häiritsin’’, sanoin ja lähdin kävelemään taas.

Kaivoin kännykkäni taskustani ja yritin soittaa sinulle. ‘’Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä’’, puhelimesta kuului kun yritin soittaa. Sinulla oli kai puhelin pois päältä. No, se ei minua lannistanut. Päätin etsiä sinut kaikesta huolimatta.

Jonkin aikaa käveltyäni huomasin kaverisi ja juoksin häneen luokseen. ‘’Otan osaa. Te olitte Danielin kaa niin söpö pari’’, hän sanoi haikeana. ‘’Siis mitä?’’ kysyin hölmistyneenä. ‘’Eikö sulle kerrottu? Daniel kuoli kolarissa johon jouduitte’’, kaverisi sanoi ja katsoi minua kuin jotain tyhmää. ‘’Eikä kuollut. Daniel on vielä elossa ja täällä jossain’’, sanoin päättäväisesti ja käänsin selkäni kaverillesi.

Lähdin kävelemään kohti rantaa. Ajattelin, että olisit näin hyvällä säällä rannalla. Läheiselle rannalle ei ollut onneksi pitkä matka. Juoksin pitkin rantahiekkaa ja etsin sinua katseellani. Ei, et ollut rannallakaan.

Pysähdyin hetkeksi kun tuntui, että taju lähtisi. Yritin pitää itseni tajuissani, mutta en pystynyt ja kaaduin maahan tajuttomana. Silloin muistin kaiken oikein. Näin sen illan. Sen illan kun se tapahtui.

Olimme ajelulla ilta hämärällä skootterillasi. Ajoimme pientä sivutietä pitkin. Hidastit hieman ja sanoit minulle rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta. Minäkin sanoin rakastavani sinua enemmän kuin ketään ja sitten halasin sinua lujasti.

Kun taas kiihdytit sallittuun nopeuteen, mutkassa vastaan tuli auto joka ajautui kaistallemme juuri meidän edessämme. Auto osui meihin kovalla voimalla ja lensimme joitakin metrejä.

Siihen loppui muistikuvani. Silmäni rävähtivät auki. Se oli siis totta. Olit siis kuollut. Kyyneleet valloittivat silmäni ja kyyneleet alkoivat valoa poskiani pitkin.

Nousin istumaan ja kuulin sitten rannan toiselta puolelta tutun äänen. Käänsin pääni ja näin äitini poliisien kanssa. ‘’Anna tule tänne. Et ole vielä terve. Lääkärit kertoivat kuinka paha mielenhäiriösi on. Tule meidän mukaamme’’, äitini huusi. ‘’En’’, sanoin päättäväisesti ja nousin ylös. Lähdin juoksemaan kohti läheistä metsää. Poliisit lähtivät perääni, mutta sain eksytettyä heidät.

Istahdin raskaasti hengittäen erään kallion juurelle. Purskahdin taas itkuun ja kaivoin kynän taskustani. Avasin kynän korkin ja rupesin kirjoittamaan käteeni. ‘’Hän on poissa. Sydämeni murusina. En halua elää enempää jos hän ei ole vierelläni. Haluan pois. Tiedän, että teille tulee olemaan vaikeaa, mutta en voi muuta…’’. Sen sain kirjoitettua käteeni.

Aloin kiivetä kalliota pitkin ylös. Kun olin melkein kallion päällä kuulin alhaalta äidin äänen. ‘’Anna, ole kiltti ja tule alas. Tiedän, että sinulla on nyt vaikeaa, mutta yritä kestää. Tee se minun vuokseni. Anna, ole kiltti. En halua menettää sinua. Vaikka menetitkin Danielin, uskon sinun selviävän. Pääset hoitoon. Kun pääset hoidosta voit olla varma, että et enää unohda tapahumia’’, äitini huusi itkien.

‘’Ei en tule‘’ , huusin itkuisena ja katsoin alas. Päätin edelleenkin kiivetä ylös asti. Juuri kun olin astumassa ylemmän jalkani lipesi ja putosin suoraan alas. Sen jälkeen en muistanut enää mitään.

Kun taas avasin silmäni huomasin sinut vierelläni. ‘’Daniel’’, sanoin hymyillen. ‘’Anna’’, sanoit ja katsoit minua hymyillen. Otit minut syleilyysi. ‘’Tuletko mukaani?’’ kysyit ja ojensit käteni minulle. Nyökkäsin ja tartuin käteesi. Tiesin olevani kuollut, mutta nyt olisin iloinen. Olin luonasi nyt ikuisesti.

OS: Luotisade

Jos maan päällä olisi enkeleitä, olisit yksi heistä. Olit niin kaunis pitkässä, mustassa mekossasi ja tummanruskeissa kiharretuissa hiuksissasi kun astelin ylös koulun portaita. Hiuksesi lepäsivät kiiltävinä selkääsi vasten ja käännyit portaiden yläpäässä ja katsahdit taaksesi. Huomasit minut ja loit kasvoillesi pienen hymyn. Sitten käännyit ympäri ja astelit sisälle.

Seurasin askeliasi sisälle kavereideni kanssa. Pöyhin hieman mustia hiuksiani ja kävelin sitten peremmälle koulun saliin. Katselin ympärilleni heikosti valaistussa salissa ja huomasin sinut tanssimassa Bryanin kanssa. Tiesin, että ette ollut yhdessä ja se helpotti oloani hieman. Tiesin kyllä, että Bryan tykkäsi sinusta erittäin paljon. Eikä mikään ihme. Olithan kaunis kuin mikä.

Kauniimpi kuin kukaan muu tyttö. Kauniimpi kuin yksikään kukka. Kauniimpi kuin auringon lasku kesäisenä iltana. Kauniimpi kuin mikään muu elollinen tai eloton esine.

Sinä pidit minua kuitenkin täydellisenä idioottina. En merkinnyt sinulle mitään. Olin sinulle vain se poika, jonka näit maantiedonluokan perällä joka päivä. Se jonka hiukset roikkuivat aina silmillä ja joka ei koskaan välittänyt mistään.

Halusin edes kerran olla silmissäsi jotain muuta kuin se sama luuseri johon olit tottunut. Halusin kerrankin näyttää että välitin jostain. Jostain muustakin kuin tietokoneestani.

Katsoin sinua ja Bryania vielä hetken ja sitten kuulin kovan pamauksen. Valot alkoivat välkkyä ja musiikki alkoi rätisemään. Koulun ovien sähkölukkoihin tuli häiriö ja ovet sulkeutuivat ja lukittuivat. Olisimme nyt lukkojen takana koulussamme. ‘’Älkää oppilaat hätääntykö’’, rehtorimme sanoi mikrofoniin ennen kuin sekin pamahti.

Oppilaat rupesivat kirkumaan. Kaikki olivat erittäin pelokkaan näköisinä. Myös Bryan oli hylännyt sinut aivan yksin. Poika oli näemmä pelästynyt itse sinua enemmän. Kuulimme myös pari laukausta ja silloin kaikki painuivat maahan. Sisään astui 2 tummanpuhuvaa miestä. Miehet ampuivat joitakin laukauksia.

‘’Rauhoittukaa kaikki. Jos ette liiku, ette kuole’’, toinen miehistä sanoi. Eräs uhkarohkea nuori nousi ylös ja juuri kun hän oli jotain sanomassa kuului vain laukaus ja kuolleen ruumiin lattiaan iskeytyminen. Sen jälkeen kukaan ei uskaltautunut sanomaan enää mitään.

Meitä pidettiin panttivankeina ties kuinka kauan. Joitakin oppilaita kuoli, kun he yrittivät paeta. Emme voineet tehdä mitään ilman, että miehet olisivat ampuneet.

Monia tunteja myöhemmin kuulimme oven paiskautuvan auki ja sisään ryntäsi poliiseja kasapäin. Rynnäkkö. Miehet juoksivat pakoon minkä ehtivät ja ampuivat kaikki tielleen tulevat. ‘’Ei’’, karjaisin kun huomasin sinun olevan tulilinjalla. Nousin ylös ja juoksin pelastamaan sinua. Lamput rikkoutuivat yläpuolellamme ja monet sirpaleet lentelivät ympäri salia.

Sain pelastettua sinut juuri ja juuri, mutta itse sain osuman kylkeeni. Nousit ylös ja katsoit minua pelokkaana. Katsoit minua pitkään silmiin ja nostit pääni syliisi. Lamput, kaiuttimet, ikkunat, kaikki ne rikkoutuivat, paukahtelivat, hajosivat ympärillemme kaiken sen luotisateen keskellä mutta emme enää välittäneet siitä. Katsoit minua kyynelsilmin. ‘’Älä kuole verenhukkaan Chris. Minä pyydän’’, sanoit itkien. ‘’Emily, en kuole’’, sanoin heikolla äänellä.

Olimme hetken hiljaa ja sitten huulemme kohtasivat. Kaiken sen luotisateen keskellä. Kaikkien lasinsirpaleiden ympäröimänä. Emme välittäneet enää siitä sekasorrosta mikä ympärillämme oli. Meillä oli nyt toisemme.

OS: Tunteeton

‘’Say that you miss me’’, lauloin hiljaa musiikin tahdissa. En ole mikään Justin fani, mutta kuuntelin silti juuri nyt Love me biisiä. Laulu muuttui pian hiljaiseksi hyräilyksi. Raotin hieman huoneeni mustia verhoja ja katsoin ulos vesisateeseen. Ilma oli monien mielestä erittäin masentava, mutta minä pidin sateesta.

Ennen sadekkin tuntui masentavalta, mutta ei enää. Nykyään minua masentaa enemmän aurinko kuin sade. Näin on ollut siitä asti, kun muutimme tänne pieneen ja sateiseen kaupunkiin. Ja kun kuulin entisen poikaystäväni pettäneen minua jo ennen muuttoa. Luulin hänen välittävän minusta, mutta kai minä sitten olinkin vain joku hetken mielijohde johon rakastutaan hetkeksi ja sitten petetään.

Hymy ei muutenkaan enää päässyt kasvoilleni. Ei sen jälkeen kun muutin. Kaikki entiset kaverini kertoivat hieman muuton jälkeen, kuinka eivät halua enää pitää yhteyttä minuun enää koskaan. Kaikki hylkäsivät ja unohtivat. En ole saanut täälläkään uusia kavereita. Kaikki katsovat minua kuin friikkiä, kun kuljen heidän ohitseen mustissa vaatteissani. Mustissa hiuksissani. Mustissa meikeissäni.

Ei vanhempianikaan enää kiinnosta mitä teen, minne menen ja kenen kanssa. Eivät he edes ole koskaan kotona. Ja kun jotain kysyn, he sanovat olevansa liian kiireisiä vastaamaan. Tai liian väsyneitä. Muistavatkohan he vielä, että heillä on myös tytär? Vai ovatko he niin kiintyneitä pianisti veljeeni, etteivät enää muista minua?

Kyllä, veljeni on siis erittäin hyvä pianisti. Hän on soittamassa milloin missäkin. Ja on minua hieman nuorempi, mutta käyttäytyy, kuin olisi minua vanhempi ja talomme kuningas. Vanhempamme huomioivat vain hänet. Toisin kuin minut. Olen heille oikeastaan pelkkää ilmaa.

Sammutin musiikin ja nousin seisomaan. Olin heti kompastua hameeni helmaan. >>Kömpelö kuin mikä. Ja turha<< ajattelin ja lähdin kävelemään kohti huoneeni ovea. Avasin huoneeni puisen oven ja astuin käytävään.

Katsoin hetken mustanpuhuvaa huonettani ja kävelin sitten eteiseen. Laitoin kenkäni jalkaani ja kävelin sitten ulos vesisateeseen. Kiedoin mustapunaisen hupparini tiukemmin ympärilleni ja kävelin sitten sateeseen.

Kävelin tietä pitkin. Sateessa kävely oli minulle aika normaalia. Tosin nyt en halunnut vain kävellä. Halusin jotain paljon muuta. Kävelin kalliolle, jossa yleensä vietin paljon aikaa. Kaivoin taskustani mustan tekoruusun ja laskin sen kalliolle. ‘’Hyvästi kauneus. Hyvästi rumuus. Hyvästi kaikki’’, sanoin hiljaa ja käännyin katsomaan kalliolta alas.

Ennen kuin ehdin ajatella sen enempää olin jo putoamassa. Iskeydyin kovalla voimalla alhaalla olevaan kivikkoon. Tunsin suuren kivun valtaavan kehoni. Makasin kylmillä kivillä silmät tiukasti kiinni. >>Ei<< ajattelin kun tajusin, että en ollut kuollut. Mutta tiesin kuolevani pian verenhukkaan.

Raotin varovasti toista silmääni ja näin edessäni tumman hahmon. Tunsin vihlaisevan kivun kaulallani. Silmäni rävähtivät auki ja kiljaisin tuskasta. Vaivuin sitten maahan ja suljin hitaasti silmäni. Sen jälkeen en tuntenut enää yhtään kipua.

Heräsin kuitenkin oudosta, synkästä huoneesta. ‘’Onko tämä helvetti? Kuolinko minä?’’ kysyin hiljaa itseltäni. ‘’Tämä ei ole helvetti. Ja voit itse päättää kuolitko vai et’’, kuulin jonkun sanovan. Nousin nopeasti ylös ja loin kysyvän katseen ovella seisovaan tummaan hahmoon.

‘’Miltä sinusta tuntuu ikuinen elämä?’’ hahmo kysyi. ‘’Vittumaiselta’’, sanoin ja nousin sitten ylös. Katsoin käsiäni, jotka olivat kapeammat kuin yleensä. Tunnustelin sitten kaulaani ja tunsin 2 pientä jälkeä kaulassani. Huomasin himoitsevani ja haistavani veren jossain. ‘’Etkai vain..?’’ kysyin jättäen lauseeni kesken. ‘’Kyllä vain’’, hahmo sanoi ja astui pois varjoista.

Huomasin hahmon olevan luokkalaiseni Christian, joka ilmoitettiin kuolleeksi pari viikkoa sitten. ‘’Oli vain pakko tyydyttää verenhimoni. Ja tein sinulle palveluksen’’, Christian sanoi hymyillen ja tuli luokseni. ‘’Olet nyt kuin minä. Et ole enää mitätön ihminen. Olet vampyyri’’, poika sanoi ja katsoi minua hymyillen.

Testasin kulmahampaitani ja olin saada haavan sormeeni. Hampaani olivat erittäin terävät. ‘’Entä jos en halua elää ikuista elämää?’’ kysyin vihaisesti. ‘’Et voi sille enää mitään. Elät nyt ja aina ellet halua polttaa itseäsi auringossa’’, Christian sanoi. ‘’Tämä on uuden elämän alku’’, poika jatkoi hymyillen.

‘’Käänsin selkäni Christianille ja kävelin ikkunan luokse. Yö oli laskeutunut ja vieläkin satoi. ‘’No miten on? Haluatko aloittaa uuden elämän kanssani?’’ Christian kysyi ja laski kätensä olkapäilleni.

Christianin kalpeat kädet tuntuivat kylmiltä. Vaikka ihoni oli luultavasti yhtä kylmä. Oikaisin hieman mustaa mekkoani ja käännyin sitten ympäri. Katsoin poikaa, jolla oli päällään musta kauluspaita ja mustat housut. ‘’Aloitan kyllä uuden elämän. Mutta en sinun kanssasi’’, vastasin ja riuhtaisin itseni pois hänen otteestaan. Käännyin ympäri ja avasin ikkunan. ‘’Näkemisiin’’, sanoin ja hyppäsin ikkunasta ulos. Lähdin juoksemaan niin kovaa kun vain pystyin.

Vuodet vierivät. Olin kadonnut jo kokonaan siitä pienestä sateisesta kaupungista. Vanhempani olivat sittenkin kai jääneet kaipaamaan minua. Mutta minä vain nauroin heille. Vampyyriksi muuttumisestani oli kulunut jo niin kauan, että vanhempani olivat jo kuolleet. Samoin veljeni. Olin ollut niin kauan kuolematon, että en ollut edes jaksanut laskea vuosia. Kai niitä oli kertynyt jo satoja. Tällä hetkellä suurimpana huolenaiheena olivat vampyyrinmetsästäjät. Toisaalta halusin jäädä heidän saaliikseen. Olin jo niin katkeroitunut ikuiseen elämään. Ei siinä enää ollut mitään hauskaa. Ei voinut itkeä, ei voinut tehdä mitään auringossa. Olin jo unohtanut minkälainen aurinko oli.

Mutta vaikka kuinka olisin halunnut kuolla, en voinut. Vampyyrinmetsästäjät olivat väärässä siitä, miten vampyyrejä tapetaan. Ei puuvaarna sydämeen auta mitään. Vampyyrin sydän on vuosian varrella muuttunut kiveksi ja kaikki tunteet ovat kadonneet sielusta. Niin kaikille vampyyreille, myös minulle käy/kävi vuosien varrella. Ei pysty itkemään, ei tuntemaan kipua, ei rakastamaan.

Sinun kirjeesi

Istuin sängylleni ja avasin kirjeen jonka minulle lähetit. Kirje oli pitkä , mutta luin sen silti.

‘’Rakas Anniina

Kai muistat vielä sen kun rakastuimme ensimmäisen kerran toisiimme. Olimme molemmat silloin vielä niin ujoja, ettemme uskaltaneet edes sanoa toisillemme mitään. Vaihdoimme vain pitkiä katseita ja aina kun katsoin sinua silmiin punastuit niin kauniisti ja hymyilit niin suloisesti. Toivoin aina niinä hetkenä, että olisit kokonaan minun. Olisin voinut vaikka maailman ääriin vuoksesi ja ottanut luodin puolestasi.

Sitten keräsin rohkeutta ja laitoin sinulle pitkän viestin, jossa kerroin kuinka paljon sinua rakastin. Muistatko? Vastasit minulle kauniilla viestillä. Kerroit, kuinka sinäkin rakastit minua. Sitten rohkaistuin ja pyysin sinua ulos. Suostuit ja seuraavana päivänä me tapasimme.

Se oli yksi elämäni parhaista päivistä. Minun teki jo silloin suudella sinua, mutta en uskaltanut. Olit niin kaunis mustissa farkuissasi ja harmaassa takissasi. Vaaleanruskeat hiuksesi olivat vedetty ponnarille. Olit niin kaunis.

Jouduimme kuitenkin jonkin ajan kuluttua eroamaan hetkeksi, mutta sovimme, että näkisimme seuraavana päivänä. Niinhän me näimmekin. Tapailimme viikkoja ja sitten sinä kauniina kesäisenä iltana, kun istuimme rannalla, keräsin rohkeuteni ja painoin huuleni huuliasi vasten. Se oli yksi elämäni parhaista teoista, enkä ole koskaan katunut, että tein niin.

Siitä päivästä asti me seurustelimme. Näimme melkein joka päivä. Varmaan kaikki kaupungin asukkaat tiesivät, että olimme yhdessä. Kävelimme kaupungilla käsikädessä. Koulussa, kadulla, rannalla, minne ikinä menimmekään, niin olimme yhdessä. Olimme erottamattomat. Kuin siamilaiset kaksoset.

Mutta sitten välillemme alkoi tulla kaikkea. Emme enää viettäneet niin paljoa aikaa yhdessä. Emme tekstanneet enää niin usein kuin ennen. Minulle tuli sinua ikävä ja aina kun laitoin sinulle viestiä, niin sanoit ettet pysty tekstailla, sillä saldosi olisi lopussa.

Mutta sitten eräänä päivänä pyysit minua mukaan kaverisi bileisiin. Suostuin heti tulemaan kanssasi sillä rakastin sinua vielä silloin koko sydämestäni. En olisi koskaan osannut aavistaa, että se ilta olisi elämäni kamalin ilta.

Kun saavuimme bileisiin menit heti juttelemaan kavereidesi kanssa. Aikani alkoi vähitellen käymään pitkäksi ja sanoin sinulle lähteväni kotiin. Vastasin vain ‘’okei’’ ja jatkoit kavereidesi kanssa juttelua.

Kun olin matkalla kotiin, huomasin, että olin unohtanut takkini kaverillesi. Käännyin ja palasin hakemaan takkiani. Kun pääsin takaisin kaverisi luokse näin jotain erittäin järkyttävää. Sinut ja parhaan ystäväni. Kahdestaan. Olitte kietoneet kätenne toistenne ympärille ja hymyilitte toisillenne.

Sitten tapahtui se, mitä en olisi koskaan uskonut näkeväni. Suutelitte. Pitkään. Sen jälkeen sanoit, kuinka paljon rakastit parasta ystävääni. Sanoit myös, että en merkitse sinulle enää mitään.

En kestänyt enää joten otin takkini naulakosta ja lähdin itkuisena kävelemään kohti kotia. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Otin pitkistä, ruiskeista hiuksistani ponnarin pois ja annoit hiusteni pudota silmilleni. Kuulin tekstiviestimerkkiääneni ja kaivoin puhelimen taskustani. Olit kirjoittanut minulle pitkän viestin.

Se on minulla tallessa vieläkin. Muistatko miten se meni? Minäpä muistutan sinua. Se meni näin: ‘’Rakas Christian. Olen pahoillani, mutta en pysty enää olemaan kanssasi yhdessä. Minusta tuntuu, että et ole se oikea. Tein kai virheen, kun sinuun rakastuin. Jos en olisi rakastunut sinuun, niin en olisi joutunut lähettämään tätä viestiä ja särkemään sydäntäsi. Tai mistäs minä tiedän kaipaatko minua vielä. Olen sitä paitsi löytänyt jo unelmieni miehen. Olen pahoillani T: Annika’’

Tuona iltana sydämeni särkyi. En kyennyt tekemään mitään kun pääsin kotiin. Istuin vain huoneessani ja itkin enemmän kuin olin itkenyt koskaan ennen.

Minun teki niin mieli kuolla. Istuin useasti veitsi kädessä kotonani ja mietin kaipaisitko jos kuolisin. Aina kun näin sinut koulussa minuun sattui ja paljon. Mutta sitten äitini sai uuden työpaikan ja muutimme pois. Luulin pääseväni sinusta yli täällä missä nykyään asun, mutta en päässyt helpolla. Vasta pari viikkoa sitten tajusin minkälainen kusipää olet.

Rakastin sinua enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa ja sinä vaihdoit minut bestikseeni. Olin yllättynyt siitä viestistä, minkä minulle pari päivää sitten lähetit. Siinä kerroit kuinka rakastat minua ja olit aina rakastanutkin. Mutta en uskonut siitä mitään. Kuulin siellä asuvilta kavereiltani minkälainen playeri olet. Kun jätät jonkun sinulla on jo uusi poikaystävä. Petät poikaystäviäsi ja luulet, että kukaan ei saa tietää siitä. Mutta kaikki tietävät minkälainen olet.

En halua sinua enää takaisin. En rakasta sinua enää. En halua tuntea enää sinua. Pyydän, jätä minut rauhaan ja mene leikkimään muiden kusipäiden kanssa

Terveisin: Christian’’

Sen luettuani kyyneleet kohosivat silmiini. Ehkä hän olikin oikeassa. Ehkä olinkin vain yksi turha kusipää playeri. Ei elämälläni olisi enää mitään merkitystä. Rakastin ja sitten petin. Tein elämäni virheen. Menetin ihmisen jota rakastin. En kestänyt enää.

Jos kaverini eivät olisi ehtineet estää minua niin olisin jo kuollut.

OS: Pilvilinna

Istuin hiljaa äidinkielen luokan reunimmaisella ja kaikista kauimmaisella paikalla. Meille oli annettu tehtäväksi kirjoittaa runo, tarina, näytelmä tai mitä ikinä halusimmekaan kirjoittaa. Yritin keskittyä, mutta en saanut hetken tauhaa, kun muut luokkalaisemme huusivat, riehuivat ja juttelivat erittäin kovaäänisesti. Kuulin vain pieniä pätkiä heidän puheistaan. ''Angstiananas on taas hiljaa ja keskittyy työhönsä'', joku ilkkui kovaäänisesti tarkoittaen sanomisillaan minua. Minkäs minä sille voin, että en omistanut ystäviä.

Mulkaisin Danielleä ja Danielia, kaksosia joilla oli jotakin minua vastaan enemmän kuin muilla ja kaivoin samalla mp3 soittimeni repustani. Laitoin napit korviini ja musiikin soimaan. Kuulokkeista kuului Freedom Call nimisen bändin kappale Turn back time. Keskityin musiikkiin ja kirjoitustyöhöni.

''Ei kannata rakentaa ympärilleen pilvilinnoja, ne sortuu kuitenkin. Vielä jonakin päivänä katuu linnojen rakentamista. Viimeistään silloin, kun yksin istuu raunioiden keskellä ilman ketään ja toivoo paluuta entiseen'', kirjoitin vihkooni. >>I always remember The tears I've seen in your eyes<< lauloin mielessäni biisin mukana samalla kuin kirjoitin.

Havahduin omista maailmoistani kun kuulin kellon soivan. >>Miksi juuri nyt kun inspis iski?<< kysyin itseltäni ja laitoin kirjani reppuuni ja nappasin penaalista mustan tussin ja sulloin penaalini sen jälkeen reppuuni. Nappasin vihkon pöydältä mukaani ja kävelin sitten välitunnille.

Linnottauduin taas nurkkaan jossa aina istuin. Seinään oli taas kirjoitettu pari erittäin mukavaa tekstiä. Kaikki oli osoitettu minulle. ''Jos tarvitset puukkoa angstaamiseen niin kysy multa tv: Daniel'', luin seinästä. Daniel ja Danielle olivat aina kimpussani. Mutta nyt en jaksanut välittää heistä. Heitin reppuni viereeni ja rupesin kirjoittamaan. ''Kaikilla on joku jota rakastaa, kaikilla on joku josta välittää, paitsi minulla. Istun nyt yksin pilvilinnani sortuneiden muurien keskellä. Seiniä on mahdotonta enää kasata kokoon. Kaikki toivo niiden pystyttämiseen on mennyt'', kirjoitin vihkooni.

''Hei kattokaa se kirjottaa taas'', kuulin jonkun huutavan. Sen jälkeen kuulin juoksuaskelia ja kun nostin katseeni vihkostani huomasin taas porukan luokkalaisiani ympärilläni. ''Annas kun luetaan'', Danielle sanoi ja nappasi vihkoni. ''Pilvilinna'', Daniel sanoi nauraen lukiessaan ''runoni'' otsikkoa. ''Ei kannata rakentaa ympärilleen pilvilinnoja, ne sortuu kuitenkin. Vielä jonakin päivänä katuu linnojen rakentamista. Viimeistään silloin, kun yksin istuu raunioiden keskellä ilman ketään ja toivoo paluuta entiseen'', Danielle luki kovaan ääneen. ''Haha, pilvilinna'', eräs kaksosten ystävä sanoi nauraen. ''Sun linnas romahti sit jo kauan aikaa sitten'', Daniel sanoi ja heitti vihkon minulle luettuaan koko runoni. ''Cindy, täs on sulle tää puukko. Toi on jo niin angstinen et sun tekee mieli jo varmaa mennä pilvien keskelle'', poika jatkoi ja heitti viereeni puukon ennen kuin he kaikki lähtivät.

Otin vihkoni maasta johon Danielle oli sen heittänyt. ''En minä puukkoa tarvitse'', ajattelin kun olin aanut kerättyä kaikki paperit maasta mitkä vihkoni välistä olivat tippuneet. Vaihdoin biisiä mp:stäni ja nyt alkoi soimaan Slipknotin Dead memories.

Kuuntelin biisiä ja katsoin sitten maassa olevaa puukkoa. Hetken katsomisen jälkeen nostin puukos ja katsoin sitä pitkään. Kellot soivat sisälle, mutta jäin istumaan nurkkaan. Mustat hiukseni roikkuivat silmilläni ja pidin puukkoa lujasti otteessani. Poskeani pitkin rupesivat valumaan tuhannet kyyneleet. >>Mitä minä teen<< ajattelin ja sitten tein jotain tyhmää. Huitaisin puukolla kättäni puolivahingossa. Veri pulppusi kädestäni hirveänä tulvana. En itkenyt fyysisestä kivusta vaan henkisestä.

Otin kynäni käteeni ja kirjoitin viihkooni vielä vaikka tuska oli suuri. ''Pilvilinnani ei enää koskaan tule nousemaan. Olen nyt yksin. Veri valtaa rauniot. Enää ei ole mahdollisuuksia nostaa minua kuilusta, jonka aiheutin. Kuolen yksin kuiluuni. Hyvästi''. Sen kirjoitettuani otin puukon toiseen käteen ja huitaisin sillä vielä ehjää kättäni. Toiseenkin käteeni tuli syvä haava josta virtasi veri.

Vaikka käsiini sattui kaivoin laukustani kamerani, jolla saa kuvat heti ottamisen jälkeen ja otin kuvan itsestäni, tuskastani, kärsimyksestäni. Otin sitten kuvan ja kirjoitin siihen tussillani ''Hyvästi te kaikki''. Kirjoitin sitten vähäisillä voimillani seinään ''En tule kaipaamaan teitä. Positiiviset ajatukset ja tunteet katosivat jo kauan sitten. Sydämeni hajosi ja muuttui kiveksi. Pilvilanni romahti, unelmani murskaantuivat. Kaikki toivo meni. Kiitos teidän''.

En jaksanut sen jälkeen tehdä enää mitään. Viimeisillä voimillani nostin puukos ja iskin sen vasten rintaani ja lyhistyin maahan juuri ennen kellojen soittoa kuva kädessäni.

''Tulkaa katsomaan'', joku huusi kovalla äänellä ja osoitti nurkkaa jossa Cindy makasi. Tytön kalpeat kasvot olivat entistä kalpeammat ja maa ja tytön vaatteet olivat värjääntyneet verenpunaisiksi. Cindyn mustat hiukset peittivät silmät.

Suuri ihmisjoukko kerääntyi Cindyn ympärille. Daniel ja Daniella seisoivat aivan Cindyn vieressä ja katsoivat kalpeaa ja kuollutta tyttöä. ''Daniella, me teimme tämän. Tämä on meidän vikamme'', Daniel kuiskasi siskolleen. ''Eikä ole. Tämä on sinun vikasi'', Daniella kuiskasi veljelleen ja huitaisi blonsit hiukset pois silmiltään. ''Olet oikeassa. Minä annoin hänelle puukon. En uskonut että Cindy tämän tekisi'', poika sanoi ja tunsi pienen kyyneleen vierivät poskellaan. ''Jään kaipaamaan sinua Cindy'', Daniel jatkoi ja monet loivat häneen kummallisia katseita.

''Kai se on nyt tunnustettava. Pidin hänestä. Cindy olen niin pahoillani kaikesta. Olisi pitänyt olla sinun puolellasi eikä sinua vastaan. Cindy anna anteeksi'', Daniel huusi ja monet kyyneleet alkoivat vuotaa pojan vihreistä silmistä.

Sillä hetkellä poliisi+ambulanssi tuli koulun pihalle ja ambulanssimiehet hakivat Cindyn pois samalla kun poliisit kuulustelivat oppilaita. >>Minä aiheutin hänen kuolemansa. On minun syytäni että hän kuoli<< Daniel ajatteli ja huomasi sitten hennon näköisen poliisin. Poika hiippaili poliisin taakse ja löi poliisia niin kovaa kuin jaksoi. Poliisi kaatui maahan ja Danielilla oli nyt vain muutama sekunti aikaa tehdä se mitä hän meinasikin. Poika nappasi poliisin vyöltä aseen ja pisti sen ohimoaan vasten. ''Hyvästi kaikki!'' Daniel huusi ja ampui sitten itsensä.